Miika Hämynen

Luxemburgin suurherttuakunta on vähän isompi maa kuin mitä alunperin luulin, mutta sen läpimitta ei leveimmässäkään kohdassa ole sataakaan kilometriä. Jumituttuani pääkaupunkiin Luxemburgiin (tiettyä omaleimaisuutta voisi tietenkin maan tai kaupungin nimeen kehitellä) ei minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin tutustua siihen. Mikä nyt ei hirvittävän ikävä asia ollut.

Ensimmäinen asia, joka kaupungissa pistää silmään, on sen massiiviset korkeuserot. Itse keskusta on rakennettu korkealle kukkulalle, jota ympäröivät erinäiset jokien uurtamat laaksot. Kukkulaa on vuosien saatossa vahvistettu muureilla ja torneilla, ja niitä on myös ajan myötä purettu erinäisten rauhansopimusten velvoittamana. Osa vanhoista rakennelmista on hävinnyt täysin unholaan, osa on entisöity taidokkaasti ja osa on jätetty rauhaan. Kaupunki on onnistunut säilyttämään hyvän tasapainon vanhojen rakennelmien ja uusien infrastruktuurien välillä, ja lukiessa kaupungin historiasta kertovia tauluja voi hyvinkin kuvitella miltä meininki on vaikuttanut satoja vuosia sitten.

Tein yhteensä kaksi kävelyreissua kaupungin alueella; ensimmäisen pilasi sade, jonka ansiosta kastuin läpimäräksi, palasin hostellille ja nukahdin viikonlopun rasitusten takia. Toinen reissu oli kuivahko ja pääsin tutustumaan vielä laajemmille alueille kuin aiemmalla seikkailulla; palasin jälleen hostellille ja otin ensimmäistä kertaa koskaan kahdet päiväunet saman päivän aikana. Ilta meni sudokuja ratkoessa ja ilmaisuutislehtiä lukiessa.

Mitä sitten opin seikkaillessani kaupungin muureilla, vuorenrinteillä ja laaksoissa? Olin yllättynyt, kuinka vanhoja osa rakennelmista oikeastaan olikaan; eivät varmasti alkuperäisessä muodossaan, mutta ainakin samassa paikassa on ollut jotain jo yli tuhat vuotta sitten. Kiinnostavin osuus oli kaupunginporttien historia, kuinka ne olivat siirtyneet vuosien varrella eri paikkoihin ja mitä niiden tilalla on nykyisin… Ehkä kuvaavinta ovat kuitenkin valokuvat, koska en pysty kuvailemaan näköaloja, paikkoja ja muita tarpeeksi hyvin pelkillä kerronnan keinoilla.

Tykästyin siis kaupunkiin, suosittelen sitä ehdottomasti matkakohteeksi myös muillekin. Vaikka sitten olosuhteiden pakosta 😉

Kesällä suunnitellessani reissua Suomeen syksyllä sain varattua itselleni Ryanairin lennot Hahn-Tampere-Hahn vajaaseen 35 euroon. Eihän tilaisuutta voinut jättää käyttämättä, ja niinpä torstaina 2.10. suuntasin jalkaisin kohti Liège-Guilleminsin asemaa, josta junani kohti Luxemburgia lähti kello 7:18. Hahnin lentokenttä sijaitsee teoriassa melko lähellä Liègeä, mutta kulkuyhteydet ovat onnettomat; saavuttuani Luxemburgiin n. 9:45 vaihdoin Hahnin sukkulabussiin (jota sain hetken hakea aseman edustalta), joka 10:00 hurautti itsensä liikenteeseen. Trierin ja jonkun pikkukylän kautta matkattuamme olin perillä Hahnissa aikataulun mukaisesti 11:55, eli matkaan kentälle meni noin 4 ja puoli tuntia… Päätin jo tuolloin, että seuraava matka tapahtuu Brysselin kentän kautta, vaikka matka tapahtuisikin 10 kertaa kalliimmalla hinnalla.

Hahnin kenttä on melko pieni, ja bussista ulos asteltuani ehdin 15 minuutissa kävellä terminaaliin, nykäistä itseni turvatarkastuksista läpi, seikkailla suljetulla alueella, ostaa juotavaa ja käydä istumaan odotussaliin; olin piittaamatta nestesäännöistä, enkä kuljettanut mukanani mitään nestemäistä tavaraa. Turhaa hifistelyä tuollaiset muutenkin. Itse lento tapahtui Ryanairin Boeing 737-800:lla, ja olin perillä Tampereella 15 minuuttia aikataulusta edellä, Suomen aikaa 16:15. Vaikka pilvisyys Euroopan yllä oli melkoinen (ja Suomen yllä oli harmaa seinä, johon kone sukelsi), olin liimautuneena ikkunaan lähes koko matkan ajan; tiettyä ilmailufanaattisuutta havaittavissa… Laskeskelin myös matkalla monesko lento tuo olisi minulle, ja päädyin lukemaan 50, joka lienee hyvin lähellä oikeaa lukemaa. Pirkkalan kentällä minua odotti vastaanottokomitea (perheen mieshenkilöt), ja matka Jyväskylään oli helppo henkilöautolla.

Suomessa olo sisälsi pääosin perheen, ystävien ja tuttujen tapaamista ja erään naispuolisen henkilön seurasta nauttimista, joista nyt ei erityisemmin julkista kerrottavaa ole. Mainittakoon kuitenkin että yllätyin ruskan määrästä (Liège oli vielä täysin vihreä lähtiessäni), sekä nautiskelin hiljaisuudesta ja luonnosta. Pääsin myös syömään sunnuntaina senegalilaista ruokaa (Yassa au poulet), jonka äiti oli maustanut hyvinkin tuliseksi. Nam nam 🙂

Sunnuntaina 5.10. lähtö kohti Pirkkalaa tapahtui noin kello 14, ja räväytin itseni turvatarkastuksista sisään noin 16 aikaan. Tampereen pään tarkistukset olivat perusteellisemman oloiset kuin Hahnissa, mistäköhän johtuisi… Kone saapui paikalle odotettuun aikaan, ja pääsin muiden matkailijoiden seurassa sisään teräsputkiloon (vähän vanhempi B737-800) ja lähtemään aikataulussa kello 17:10. Tällä kertaa pilviverho peitti maisemat lähes koko matkan ajan, ja näin vain lyhyitä välähdyksiä saksalaisesta maalaismaisemasta lennon loppuvaiheessa. Yritin tähyillä Nürburgringin rataa, jonka kuulemma pitäisi näkyä laskeutumisvaiheessa koneen oikealla puolella, ja näinkin pari tutunnäköistä mutkaa pilven raosta (niille jotka radan tuntevat, Adenauer Forst ja sitä edeltävä hiusneula jonka nimeä en muista), mutta en pysty olemaan sataprosenttisen varma koska vilahdus kesti noin 2 sekuntia enkä nähnyt läheskään koko rata-aluetta. Laskeutuminen oli melkoista vuoristorataa, puuskittainen tuuli sai koneen hyppelehtimään ylös ja alas, mutta hauskaa se vain oli. Pääsin koneesta ulos aikataulussa kello 18:40, ja 20 minuuttia riitti hyvin bussiin siirtymiseen, joka lähti 19:00 kohti Luxemburgia, saapuen perille 20:55.

Ja Luxemburgiin jäinkin. Maanantainen Belgian rautateiden lakko oli alkamassa jo sunnuntain puolella kello 22:00, joka tarkoitti sitä, ettei 21:15 lähtevää junaani ajettaisi rajan yli. Hetken sompailtuani ja kyseltyäni tietäisikö kukaan nuorisohostellin osoitetta/puhelinnumeroa minut neuvottiin poliisiasemalle (eihän sitä voinut itse tajuta heti ensin), jossa avulias poliisimies tulosti netistä ohjeet. Bussimatkan jälkeen pääsin majoittumaan, ja isoimmat huolenaiheet saivat väistyä. Hyvin nukutun yön jälkeen kävin sompailemassa kaupungissa, ja kerron lisää maanantaipäivän tapahtumista myöhemmässä merkinnässä.

Tiistai-aamuna juna lähti aikataulussa kohti Liègeä kello 9:15, ja olin perillä kotona kahdentoista aikaan.

Nyt kun olen oleskellut kuukauden tässä kauniissa ja mielenkiintoisessa (tai jossain sellaisessa) maassa, voi olla hyvä hetki kertoa muutamia käytännön eroja joita olen täällä Liègessä huomannut verrattuna elämääni kotomaassani Suomessa.

Ensimmäinen eroavaisuus iski silmään jo nuorisohostellissa: Liègeläinen ikkunasysteemi (fenêtre oscillo-battante) ei ole ihan sitä mihin Suomessa on tottunut. Ikkunan saa kallistettua auki tuuletusta varten siten, että yläosa on avoinna, tai sitten avattua kokonaan ns. ”perinteiseen ovityyliin”. Hetki meni tajutessa systeemin erikoisuudet, ja myöskin ihmetellessä että suurin osa ikkunoista tosiaan on tuollaisia, mutta toisaalta, jos kaupungissa sataa hyvin usein, idea on hyvinkin järkeenkäypä.

Kaupassakäyntikin eroaa vähän siitä mihin on tottunut: esineet eivät ole täysin samassa järjestyksessä kuin mitä olettaisi, ja osa hedelmistä ja vihanneksista pitää punnita, osaa ei tarvitse. Turhaa muovia ja muita pakkausteknisiä välineitä tosin näkee ihan liikaa… Kassat ovat samanlaisia kuin naapurimaa Ranskassa, eli yksi ihminen maksaa ja pakkaa kerrallaan. Tästä johtuen kassajonot ovat usein pitkiä ja kaupoissa on ainakin kaksinkertainen määrä kassoja verrattuna suomalaisiin kauppoihin. Tietyllä tapaa on hyvä, että kontakti kassahenkilön ja asiakkaan välillä säilyy (ainakaan tähän mennessä en ole törmännyt töykeyksiin kassajonoissa, koputan puuta), mutta ei se jonottaminen hirveää herkkuakaan ole. Plussa- ynnä muut pistejärjestelmät jylläävät täälläkin.

Viimeisenä pointtina puhun vähän jätehuollosta. Tänään oli minun vuoroni kantaa roskat kadulle kommuunistamme; tiistai on roskienkeruupäivä. Lajittelua suoritetaan täälläkin, tosin ei ihan samaan tapaan kuin Suomessa. Siniseen jätesäkkiin saa tunkaista muovipullot, metallipurkit ja pahvipurkit, pahvit litistetään isomman pahvilaatikon sisään, keltaiseen jätesäkkiin laitetaan yleisroskat – ja biojätteet, joilla ei ole täällä erikoista asemaa. Jotkut kuulemma pitävät omia kompostejaan, mutta julkista biojätehuoltoa ei ole. Lasipurnukat ja -pullot pudotellaan erillisiin keräys”kupliin”, joita näkee siellä sun täällä kaduilla kävellessä. Värillinen ja väritön lasi lajitellaan eri kupliin. Lisäksi on erillisiä isojen roskien keräyspäiviä (esim. tuhoutuneet sohvat) ja ongelmajätekeräyksiä. Joillain alueilla roskat viedään keskitetyille keräyspisteille kuten Suomessa, mutta koska asun keskusta-alueella, jätesäkit kasataan viimeistään keräyspäivän aamuna (yleensä aattona) kadulle piristämään ihmisten elämää 🙂 Ja tosiaan, jätesäkit ovat tietyn standardin mukaisia eikä niitä saa käsittääkseni kuin kaupasta pyytämällä.

Että sellaisia huomioita ensimmäiseltä kuukaudelta. Torstai-aamuna lähden käymään Suomessa viikonloppureissulla, blogi siis hiljennee ensi viikon alkuun asti, jolloin päässen kertomaan hauskoja anekdootteja matkastani.