Perinteinen vaalipohdiskelublogaukseni pidemmän blogaustauon jälkeen vähän jälkijunassa.
Vaikka ottaisi huomioon sen kuntavaaleihin liittyvän faktan, että kaikilla halukkailla ei ole mahdollisuutta äänestää piraattia omassa kunnassaan, 0,1 % valtakunnallinen äänisaalis on pettymys Piraattipuolueen näkökulmasta. Se on myös huonoin vaalitulos koko puolueen olemassaolon aikana.
Valtuustokausi 2017-2021
Kun neljä vuotta sitten kirjoitin menestyksestä Jyväskylän ja Helsingin (sekä jossain määrin Espoon) valtuustoissa, en osannut aavistaa, mitä kaikkea valtuustokauden aikana tulisi tapahtumaan. Tässä vaiheessa olen vielä vahvemmin sitä mieltä, että niissäkin vaaleissa olisi toki pitänyt pärjätä paremmin: Sekä Jyväskylässä että Helsingissä olisi pitänyt saada toinen valtuutettu ja Tampereella, Turussa ja pääkaupunkiseudun muissa kunnissa ainakin yksi paikka.
Kuntavaalien 2017 ja 2021 välinen kausi oli piraateille riitaisa, ja se näkyi varmasti niin sisäisesti kuin ulkopuolellekin. Puoluehallituksen sisällä käytiin useampi luottamustaisto, jotka konkreettisesti johtivat useamman aktiivin loppuunpalaamiseen ja poistumiseen puolueesta.
Hallituksen kriiseistä tärkeimpinä mainittakoon kaksi. Tapani Karvisen ja Jonna Purojärven väliseksi henkilöitynyt kiista päättyi lopulta ensinmainitun eroon vastavalitusta hallituksesta petostuomion aiheuttamien rahankeräyslupariskien takia. Toinen oli Petrus Pennasen ajama jossain määrin ymmärrettävä liberaalipuolueiden yhdistymishanke, joka kulminoitui täystyrmäykseen, piraattien valtuustoryhmän hajoamiseen Helsingissä ja vielä yhden liberaalipuolueen syntymiseen puoluekartalle (Avoin puolue).
Minäkään en ollut näille taistoille immuuni. Luovutin myös taistelut muille puolueen varapuheenjohtajan paikalta keväällä 2018 ja käytännössä usko siihen, että näillä eväillä päästäisiin pitkälle eteenpäin, lopahti eduskuntavaalien 2019 tulosta pragmaattisesti tarkastellessa. Näin kävi myös monille muille puolueen sisällä.
Puolueen johtohahmojen kiistat vaikuttivat väistämättä myös valtuustotoimintaan. Kun resurssit olivat vähissä, valtuustoryhmissä toimivat (niin Helsingissä kuin Jyväskylässäkin) samat henkilöt kuin valtakunnan tason toiminnassakin. Kun aika meni sisäisiin kiistoihin tai valtakunnallisen toiminnan käytännön järjestelyihin, kuntapolitiikka jäi väistämättä paitsioon.
Ja koska jälkiviisastelu on parasta, koen valinneeni tässä kohtaa väärin: Minun olisi ollut parempi keskittyä paikallistoiminnan pyörittämiseen ja valtuustoryhmän ylläpitoon sen sijaan, että lähdin mukaan puolueen valtakunnan tason toimielimiin. Tässä vaiheessa sitä on tosin turha harmitella.
Vaalitulos 2021
Historian huonointa piraattitulosta selittää osittain ehdokaslistojen historiallinen ohuus. Ehdokkaita oli valtakunnallisesti vain 53. Esimerkiksi Jyväskylässä piraattilistaa ei lähdetty edes luomaan, kun oli päivänselvää, että paikallisten aktiivien into ei riittäisi tekemään kunnollista vaalityötä. Ne viime vaaleissa piraattilistalla olleista henkilöistä, joilla intoa vielä riitti, olivat ehdolla muiden puolueiden nimissä. Helsingissä Avoin Puolue oli loppujen lopuksi Pennasen johdolla virallisesti RKP:n listalla.
Kiinnostavin tulos omasta näkökulmastani oli se, että väistyvä valtuutettumme Arto Lampila nappasi paikan vihreiden 7. varavaltuutettuna. Olen ylpeä siitä, että luottamuspaikkaneuvottelujen jälkeen hän on nousemassa Jyväskylän kaupunginhallitukseen! Kaikki vaalityö tähän asti on tuottanut upean tuloksen, vaikkei Arto enää piraattilippua ensisijaisesti heilutakaan. Tähän ei voi olla kuin tyytyväinen.
Piraattien tulevaisuudesta – ja vähän omastanikin
Mainittakoon etten ole paras henkilö kommentoimaan viime aikojen tapahtumia puolueessa, sillä en ole ollut pariin vuoteen tarpeeksi tiiviissä kontaktissa puolueen sisäpiiriin.
Olen joka tapauksessa vahvasti samaa mieltä kuin pari vuotta sitten: Suomen piraattipuolueen huippuhetket ovat jo takanapäin. Näkemykseni ovat edelleen pitkälti samat ja noudattavat melko lailla muiden piraateista muualle siirtyneiden näkökulmia (esim. Lilja Tamminen, Peter Sunde, Ahto Apajalahti). Pienillä resursseilla, sisäänpäinlämpiävällä ja ammattipoliitikkoja kaihtavalla aktiiviporukalla sekä sirpaloituneella liberaalipuoluekentällä on vaikeaa saada laajaa yhteiskunnallista muutosta aikaiseksi.
Rahan vallasta on helppo ottaa esimerkiksi Liike Nyt. Piraattiliikkeen alkuperäisistä opeista selvästi mallia ottaneen julkisen vallan avoimuuden teemoilla ratsastavan liberaaliliikkeen on ollut helppo nojata Harkimon miljooniin (ja hänen + Jungnerin jo olemassa olevaan julkkisstatukseen) rakentaessa mm. laajaa somenäkyvyyttä ja viraalikampanjaa. Muun muassa näiden avulla puolue nousi eduskuntaan vuoden 2019 vaaleissa. Media taas antaa eduskuntapuolueille kyseenalaista legitimiteettietua, joka lisää välittömästi puolueen näkyvyyttä ja houkuttelevuutta. Liike Nyt saikin kuntavaaleissa 49 valtuutettua, joka on melkoinen ero neljä vuotta aiemmin eduskunnan ulkopuolelta ponnistaneiden piraattien kahta (ja nyt nollaa) vastaan.
Väitän, että piraattiaatteen kultakautena voidaan nyt pitää 2000-luvun alkupuolta (ehkä vuosia 2005-2015). Piraattiliikkeen kantavia teemoja alusta asti ovat olleet lisätä hallinnon avoimuutta ja madaltaa kynnystä äänestäjien ja poliitikkojen vuoropuheluun. Vaikuttaa siltä, että nämä tavoitteet ovat jossain mittakaavassa täyttyneet, olkoonkin ettei tapa ollut se, jota itse kaipasin: somealustojen leviäminen on tehnyt viestinnästä hyvinkin välitöntä mutta huonotapaista, ja tunteita herättävät päätösasiat saatetaan perua somekohun päätteeksi jo ennen kuin niitä ollaan tuomassa toimielinten käsittelyyn. Jos äänestäjän muisti oli aiemmin vaalikautta lyhyempi, nykyisin iteraatiovauhti on tipahtanut lähemmäksi päivää.
Kuten aiemmassa kirjoituksessani muotoilin, piraattien sanomaa sähköistyvässä maailmassa kaivataan myös jatkossa. Vuosien mittaan minulle on kuitenkin selvinnyt, että tämän hetken tärkein poliittinen kysymys (ja jossain määrin ainut, jolla on mitään merkitystä tulevaisuuden näkökulmasta) on ilmastonmuutoksen torjuminen. Vaikka olin mukana kirjoittamassa suomalaisten puolueiden sen hetken radikaaleinta ympäristöohjelmaa, sillä ei ole merkitystä, jos puolueella ei ole konkreettisia vaikutusmahdollisuuksia. Ei liene siis järkeä hakata päätä seinään kerta toisensa jälkeen vain ideologisista syistä, jos suuremman vaikutuksen voisi saada aikaiseksi jonkin muun poliittisen liikkeen puitteissa.
Jatkan siis edelleen taukoa politiikasta, mutta olen valmis jatkamaan yhteiskunnallista vaikuttamista kun aika ja toimintamuoto on sopiva.