Millainen olisi 2020-luvun Suomipelit.com?

Loppuvuodesta 2021 tuli täyteen 20 vuotta siitä, kun perustimme ystävieni kanssa Suomipelit.com-sivuston. Olin tuolloin 15-vuotias, Internet oli hieno ja ihmeellinen asia, ja maailma ei tiennyt vielä terrorismin vastaisesta sodasta, kansainvälisistä finanssikriiseistä tai pandemioista.

Idea Suomipelit.comiin syntyi, kun finnishgames.com (tunnettu myös aiemmalla nimellään Kimmo’s Gamepage, ylläpitäjänsä Kimmo Lahtisen mukaan) lopetti, ja huomasimme, ettei kukaan ylläpitänyt kattavaa arkistoa ”suomipeleistä”. Tuohon aikaan kyseistä termiä käytettiin pienistä, yleensä PC:llä (Windows tai DOS) pelattavista, Suomessa tehdyistä peleistä, joita oli nopea ladata esimerkiksi MBnetistä ja asentaa oppilaitoksen tietokoneille välituntipuuhaksi.

Sivusto kasvoi nopeasti ja parhaimmillaan yksittäisiä kävijöitä oli satoja päivittäin. Uutiset ja pelit herättivät paljon keskustelua ja sivustolle vakiintui mukavan kokoinen pelien kehittämisestä kiinnostunut yhteisö, joka kirjoitti pelintekemiseen liittyviä artikkeleita ja osallistui pelintekokilpailuihin.

Alkuvaiheessa vetovastuussa olivat Laineen veljekset (Jarkko koodasi ja Lauri suunnitteli ensimmäisen ulkoasun) pidemmän päälle suurinta ”valtaa” sivuston ylläpidossa pitivät minä (koodipuolella) ja Sampo Vesanen (sisällöntuotannon puolella). Sivustolla oli myös joukko aktiivisia avustajia (peliarvostelijoita ja moderaattoreita), jotka olivat korvaamattomia sisällöntuottajia ja yhteisön hengissäpitäjiä. Suuri kiitos heille!

Harmillisesti Suomipelit.com ajettiin alas vuoden 2010 tienoilla sen kärsittyä jo vuosia ylläpitäjäpulasta. Samaan aikaan toki suomalainen peliteollisuus kasvoi suuremmaksi kuin koskaan Rovion, Housemarquen, Remedyn ja kumppanien valloittaessa maailmaa. Ylläpidin hetken aikaa peliarkiston kopiota, mutta se häipyi jossain vaiheessa hosting-palvelua vaihdettuani Internetistä.

Mutta siis: Jos lähtisin siis tänään alusta liikkeelle, millainen olisi 2020-luvun Suomipelit.com?

Jotta sivusto voisi pysyä hengissä nykypäivänä, näen kaksi tärkeää tulokulmaa.

Peleihin täytyy päästä kiinni helposti ja välittömästi. Pelejä pitäisi pystyä ihannetilanteessa pelaamaan emuloidusti suoraan selaimessa; sivusto julkaisisi let’s play -videoita tunnelmista niiden parissa ja opastaisi, miten niitä saa käyntiin nykylaitteilla. Sivuston tulisi olla multimediatuote: pelien lisäksi tietopankkiin pitäisi tallentaa pelien tekijöitä ja niiden tekemiseen liittyviä tarinoita.

Yhteisö nostetaan entistä suurempaan arvoon datan tuottamisessa. Kävijäarvostelut ja muistelot olisivat ykkössijalla siinä missä sivuston ”virallinen arvostelu” olisi vain sivutuote. Yhteisö löytäisi aiemmin tuntemattomia pelejä ja tuottaisi niistä wikimäisesti tietoja sivustolle. Ensimmäisessä iteraatiossa epäonnistuttiin myös yhdessä tärkeimmistä asioista: verkostoituminen pelialan toimijoiden (kuten pelitalot, järjestöt, tutkijat, pelimuseo, julkaisutoimijat…) kanssa on oleellista yhteisön rakentamiseksi.

Mitä Suomipelit.comista on tänään jäljellä?

  • Varsinainen suomipelit.com-domain on ollut pitkään vapaana parhaiten maksajalle.
  • Sivustoa nimellisesti hallinnoineen Suomipelit ry -yhdistyksen (jonka 1. purkukokous on pidetty jo vuosia sitten, 2. kokous on pitämättä) domain suomipelit.fi on nykyään nettikasinomainos.
  • Samantyylinen domain suomipelit.info on myös pellin alla jonkinasteinen nettikasinomainos, mutta sivulla on kuitenkin osa sivuston sisällöstä (alun perin muistaakseni CC-BY-NC-lisenssillä jaossa, tekijänoikeuksia ei ehkä ole täysin noudatettu) sekä Suomipelit-subredditin viimeisimmät postaukset.

Aiheeseen liittyviä sivustoja löytyy kuitenkin vielä hajanaisesti Internetistä! Mainittakoon ainakin nämä:

Sekä toki ”jonain päivänä kun on aikaa” julkaisen lisää tarinoita vuosien varrelta ja avaan sivuston dataa. Tänään mennään tällä 🙂

Ovatko nörttinurkat hävinneet konsolisohvien tieltä?

Vaikka indie-pelinkehittäminen on helpompaa kuin koskaan aiemmin, Suomessa tämä peliteollisuuden ”alahaara” on kuihtunut tyystin. Maassamme toimii muutama suuren budjetin pelejä valmistava yritys (Bugbear, Futuremark, Frozenbyte ja Remedy Interactive) sekä muutama pienempi tekijä, jotka kehittävät pääosin mobiililaitteille suunnattuja pelejä. Kaikkia näitä yrityksiä yhdistää yksi tekijä: osaavaa henkilöstöä on vaikea saada. Tämä johtuu muun muassa siitä, ettei maassamme ole kuin pari alalle suuntaavaa koulutusohjelmaa, mutta myöskin siitä, että pikkupelien ohjelmointiharrastus on täysin kadonnut teini-ikäisten keskuudesta.

1980- ja 90-lukuja leimasivat suomalaisessa peliteollisuudessa valtava määrä pienten, yksityisten ryhmittymien tekemiä pelejä. Suurinta osaa peleistä leimasi toki syvyyden puute ja viimeistelemättömyys, mutta joukkoon mahtui useita helmiä monesta eri tyylilajista. Nuoret (miehet pääosin) kopioivat näitä pikkupelejä toisilleen levykkeillä ja asensivat niitä mm. Mikrobitin Huvi- ja hyötyrompulta. He viettivät tuntikausia pelaten saman näppäimistön ääressä, joko pelaajaa välillä vaihtaen, tai moninpeliä satunnaisten piippausten sävyttämänä. Nämä kokemukset innostivat monia tutustumaan ohjelmointiin – jos ei muuten, niin Basicilla koodatun tekstiseikkailun avulla. Harrastuneisuuden kehittyessä siirryttiin sitten järeämpään tavaraan, eli C++:aan ja grafiikkakirjastoihin. Kaveriporukasta joku opetteli piirtämään grafiikkaa, toinen tekemään musiikkia. 1990-luvun toisella puoliskolla yleistynyt Internet salli ohjeiden hakemisen myös verkosta lähikirjaston suppean tarjonnan lisäksi.

2000-luvun alussa kaikki alkoi muuttua. Vaikka Internetin avulla oli helpompaa kuin koskaan olla yhteydessä muihin pelintekijöihin, nuorison kiinnostus tietokoneisiin pintaa syvemmältä tuntuu vähenneen vuosi vuodelta. Esimerkkinä käynee luolalentelygenre. Luolalentely on suomalaisten indie-kehittäjien ”pakkopulla”: viime vuosisadan lopussa ei voinut kutsua itseään todelliseksi pelintekijäksi ellei sellaista ollut edes yrittänyt tehdä. Luolalentelyt kuitenkin hävisivät 2000-luvulla lähes tyystin; niiden taru kulminoitui 2002 julkaistuun loistavaan Tunnels of the Underworldiin.

Muissa maissa indie-devaaminen kasvaa vuosi vuodelta. Steam-julkaisupalvelun indie-osastolla on yli 200 pienten kehittäjien julkaisemaa peliä, joista monet ovat kelvanneet tuhansille pelaajille. Mobiilikaupoissa, kuten Applen App Storessa tai Googlen Android Marketissa, pienen budjetin pelejä on sadoittain.

Mikä sitten avuksi? Miten palauttaa kiinnostus indie-näpertelyyn?

Olin aikanaan avaamassa ja kehittämässä Suomipelit.comia, josta piti tulla pienten pelintekijöiden kohtaamispaikka verkossa. Ideana oli, että samanhenkiset kaverit voisivat panna hynttyyt yhteen ja luoda uusia mestariteoksia, jotka he saisivat sitten sivustolle esiin. Kuten sivuston nykytilasta näkee, suunnitelmat eivät aivan onnistuneet. Sivuston ylläpito epäonnistui samaan aikaan kun tietotekniikka arkipäiväistyi ja uusia sukupolvia kasvoi, jotka eivät välittäneet suuresti siitä, miten tietokone saadaan tekemään muutakin kuin googlettamaan. Pleikkari ja Xbox olohuoneen nurkassa kiinnostaa edelleen, mutta uuden pelikokemuksen luonti ei.

Pelien tekemisestä pitäisi tehdä jälleen ”coolia”. Olisi tärkeää saada suuressa mittakaavassa auki jonkinlainen kokoontumispaikka tulevaisuuden devaajille, jossa he voisivat ottaa opikseen muiden projekteista ja tavata muita samanhenkisiä ihmisiä. Pelinkehitystä pitäisi mainostaa nuorille kouluissa ja tarjota konkreettisia opiskeluvaihtoehtoja – eikä pelkästään koodaajille, vaan myös taiteilijoille. Tärkeintä olisi saada nuoret huomaamaan ettei pelejä tekemällä voi ainoastaan tienata elantoansa, vaan että se on myös hauskaa.

Matkalla taas

Istuskelen Charles-de-Gaulle kakkosen aulassa ja odotan että kello lähenisi kymmentä että voisin mennä checkinniin ja nyt sain netin toimimaan 😀

Ja siihen se tarina silloin päättyikin. Löysin langattoman netin (joka tarjosi tunnin ilmaista liikennöintiä), ja tyrkkäsin itseni juttelemaan irkissä (siinä oikeassa), jonka jälkeen oli hyvä lähteä seikkailemaan kohti lentokoneistuksen ihmemaita.

Mutta asiat järjestyksessä.

Lähdin tosiaan kotista eilen torstaina yhden aikaan raahaamaan rinkkaani ja läppärireppuani (joka oli loogisesti se painavampi esine) kohti Guilleminsin asemaa (joka on vieläkin rakenteilla; saa nähdä saadaanko sitä valmiiksi ennen kun häivyn Belgiasta lopullisesti). Hyppäsin 13.49 Thalysin kyytiin, suuntana Pariisi (yhdellä välipysähdyksellä Brysselissä). Thalys on uudemman sarjan TGV-juna, joka on suunniteltu kulkemaan Pariisin-Brysselin-Kölnin-Amsterdamin välejä (josta tulee myös lyhenne PBKA junan viralliseen nimeen) ja on näin yhteensopiva kolmen eri sähköistysjärjestelmän kanssa… Mutta selkeästi tiedän ihan liikaa näistä vermeistä nyt 😀

Joka tapauksessa, alla video kyydistä.

Liikenneministeriö, syökää housunne.

Mutta niin. 2 tunnin 15 minuutin junamatkan jälkeen Pariisissa suuntasin Gare du Nordin asemalta metrolla nuorisohostelliin, joka oli vähän erilainen kuin mihin olen tottunut (edelliset tapaukset ovat olleet vähän uudempia), mutta kyllä se yösijaksi kelpasi – vaikka ensin en meinannutkaan päästä huoneeseen sisään käytännön syistä: avain oli yhteinen ja joku oli luullut sitä yksilölliseksi. Se ongelma tosin ratkesi helposti, sain rinkan talteen ja vähän kevennettyä reppua (kaksi kirjaa rinkkaan), ja olin valmis tutustumaan Pariisin talveen.

Koska aikataulutukseni oli rajallinen, päätin yksinkertaisesti ajella metrolla Louvren lähistölle (Tuilerien puistoon loppujen lopuksi), kävellä Champs-Elyséetä Riemukaaren suuntaan, ja metroontua jälleen kongressikeskukselle asti. Tuileries’lle päästyäni aloin hajoilla valon vähyyteen ja kamerajalustan puutteeseen, ja totesin, ettei kyseinen paikka ole talvella ihan yhtä kiva kuin kesällä. Nurmikot ovat lakastuneet, piknikkaajat loistavat poissaolollaan, kävelyväylät ovat märkiä ja mutaisia, eikä suihkulähteessä ole vettä saatika lehdissä puita. Louvre ja muut lähirakennukset oli hienosti valaistu, mutta en tainnut saada niiden väriloistoa (keltaista) taltioitua tärähtäneihin valokuviini. Mutta samapa tuo.

Place de la Concorden reunalla oli isohko, valaistu joulun tähti. Ja maailmanpyörä yhdistettynä siihen. Champs-Elyséen puut välkehtivät illan hämyssä, autojen torvet soivat ja joulukadun kioskit näyttivät hyvin samanlaisilta kuin Liègessäkin. Niitä vaan oli enemmän, ja sisälmykset vaihtelivat myös jonkin verran. Ne eivät tosin kiinnostaneet järin suuresti, toisin kuin Citroënin ”showroom” vähän matkaa eteenpäin kuljettuani. Ilmeisimmin Gran Turismo viitosesta napattu konseptiauto (sillä olisi päässyt pelaamaankin) veti paikalle miehiä kuin pipoa, ja naisia miesten mukana. Löytyipä sieltä Méhari-pienoismallikin… Lisäksi pohjakerroksessa olivat esillä Loebin WRC-auto ja Ogierin S2000-lelu.

Riemukaaren juurelle päästyäni hyppäsin metroon, ja ajelin kongressipalatsiin konserttia varten. Paikalla oli reippahasti porukkaa, ja moni oli pukenut päälleen jonkinlaisen pelipaidan (ei siis jalkapallo-merkityksessä). Ovien avautumista sai toki odotella pari hetkeä (enhän osaa koskaan olla tasan oikeaan aikaan tai myöhässä paikalla), mutta niiden avauduttua pääsimme tutustumaan vanhojen konsolien maailmaan ja kokemaan väenpaljoutta. Itse konsertti alkoi hetken odottelun jälkeen, ja en todellakaan ollut pettynyt! Yhteensä pari tuntia väliajan lisäksi kestänyt esitys ei jättänyt ketään yleisössä kylmäksi, ja Youtubesta poiminen jonkun tunnelmapalasen tähän (noin 100 LCD-näyttöä paistoi yleisön seassa koko konsertin ajan). Mikäli Video Games Live joskus rantautuu Suomenmaahan, suosittelen sitä ehdottomasti mikäli vähänkin videopelit (ja niiden musiikki) kiinnostaa. Ja menen toki itse kuuntelemaan uudestaan myös.

https://youtube.com/watch?v=lsxcYans0Vw

Konsertin, hyvin nukutun yön sekä kevyen aamupalan jälkeen olikin sitten aika suunnata kohti lentokenttää. Metro+RER-yhdistelmällä matka kesti ihan kiitettävän ajan, mutta ei siinä mitään. Aamu ehti valjeta kunnolla junamatkan aikana, ja kentällä istuskelin auringonpaisteesta nauttien 2D-terminaalin aulassa netitettynä. Ilmais-tunnin jälkeen heitin rinkan matkatavarahihnalle, tein viime hetken ihmettelyt ja seurasin, kun konetta lastattiin laatikoilla (L-kirjaimella). Lento sujui lähes aikataulussa, ilmakuopat häiritsivät vähän (ihan perusmeininkiä, vähän rytyytti vaan), mutta ei se mitään. Lämmin ruokakin tarjoiltiin, mutta annoskoko on ”hitusen” pudonnut niistä 90-luvun ihmeajoista mihin itse vertaan aina kokemuksiani – jotka eivät varmaan taas vastaa ollenkaan niiden kokemuksia, jotka ovat ensi kertaa lentäneet kultaisilla 60-70-luvuilla. Tikkurilasta hyppäsin junaan – ja tässä sitä nyt sitten ollaan, jossain Riihimäen ja Tampereen välillä hajoilemassa hitaisiin suomalaisiin kiskovermeisiin. Ja Suomen pimeyteen. Ja muuhun sellaiseen 😉

Blogi hiljennee joululoman ajaksi (tosin ehkä joulutunnelmat heitän jossain muodossa), mutta palaan virkeänä taas ensi vuonna 🙂