Eräänä päivänä Instagram alkoi pyytää minulta maksua. Maksa rahalla, tai maksa datalla, jos haluat jatkaa palvelun käyttöä.
Poliitikkoa leikkivänä ihmisenä minulla olisi monta syytä, miksi haluaisin olla somessa. Mutta samoin on myös monta syytä, miksi on eettisesti väärin olla somessa. On myös useampi palvelu, jota ilman olen pärjännyt pitkään.
Laitoin tänään tilini sulkeutumaan näistä palveluista:
Instagram
Facebook
Bluesky
LinkedIn
Haluaisin poistaa kokonaan yhteyden Metaan, mutta Whatsapp jää vielä kummittelemaan mm. vihreiden paikallisryhmien viestinnän takia.
Pelkällä blogilla ja pikaviestimillä siis eteenpäin!
Vanhana moottoriurheilufanina minulla on ollut aina ristiriitaiset tunteet ralleja kohtaan. Olen käynyt katsomassa kilvanajoa televisiosta ja paikan päältä, ollut talkoolaisena tapahtumassa, istunut kadunvaltaustapahtumassa tien poskessa, lisännyt ottamiani kuvia Wikimedia Commonsiin…
Viime vuosina olen ollut melko välinpitämätön ennen kilpailun alkua, mutta sitä mukaa kun ralliviikko etenee, kilpailu tempaa mukaansa, ja tapahtumia tulee seurattua ralliradion, tulospalvelun ja television välityksellä. Innostusta ruokkii myös se, että työpaikkani sijaitsee Lutakonaukion kupeessa, jolloin huoltoalueen kuhinaa pääsee seuraamaan työpäivinä autiopaikalta.
Suomen MM-ralli on uniikki tapahtuma. Kovin monessa maassa ei ole autourheilusarjojen korkeimman tason kilpailuja, ja Jyväskylän seutu on siitä onnekas, että kisa on asettunut tänne. Tapahtuman vieraiden tuottamaa taloudellista hyötyä alueelle ei voi selittää pois vaikka kuinka tahtoisi. Se on ymmärrettävä syy osallistua rallin kustannuksiin myös julkisella rahalla.
Kilpailua silti voi ja pitää nykyisessä ilmastokriisin muovaamassa maailmassa kritisoida. Eniten ärsyynnyn nykyään siitä, miten rallien avulla ylläpidetään henkilöautoiluun perustuvaa elämäntapaa ja sitä kautta sitä edistävää liikennepolitiikkaa ja kaupunkirakennetta. Jyväskylässäkin suurin päästöjen lähde on liikenne. Ja onhan tapahtuma edelleen melko miehinen. Menneiden vuosien pahimmasta silmäkarkkimeiningistä on onneksi päästy jo eroon, ja naisia näkee kilpailemassakin. Yöajan sekoilut keskusta-alueella ovat vähentyneet eivätkä onneksi vaikuta poikkeavan nykypäivänä suuremmin muistakaan tapahtumista, jotka keräävät suuria ihmisjoukkoja paikalle.
Mitä tulee ilmastokatastrofin edistämiseen, moni tietää että suurin osa tapahtuman päästöistä liittyy logistiikkaan ja etenkin yleisön liikkumiseen. Kilpa-autojen päästöt ovat pisara valtameressä niihin verrattuna, joten niiden käyttämällä polttoaineella ei ole kuin symbolista merkitystä. Autoliikenteen sähköistyminen parantaa ympäristön tilannetta pitkällä aikavälillä, mutta pahimpia ruuhkia se ei poista. Mahdollisuudet siirtyä joukkoliikenteellä erikoiskokeille ovat parantuneet joka vuosi. Luulen, että kysyntää olisi enemmänkin, jos tarjonta ja hinnoittelu saataisiin kohdalleen.
Sen lisäksi miten julkisen sektorin rahahanat aukeavat tälle tapahtumalle melko itsestäänselvästi, mietin myös tilankäyttöä. Ralleilla perustelemalla saadaan suljettua useampi katu ja iso osa ydinkeskustaa tuosta noin vain. Olen jo useamman vuoden miettinyt, mitä tapahtuisi, jos hakisi Harjun erikoiskokeen varaamalle alueelle identtistä sulkuaikaa johonkin muuhun ajanhetkeen. Mitä tapahtuisi, kun alueelta poistetaan autoliikenne? Voisiko katutilan varata myös asukkaita varten, eikä vain liikennettä tai megatapahtumia? Ikävä kyllä en usko, että tällaisella hakemuksella olisi mitään mahdollisuuksia menestyä — vaikka käytännön ”haitta” asukkaille olisi täysin sama kuin tänä viikonloppuna.
Kuinka pitkään ralli säilyy näin suurena tapahtumana, on myös hyvä kysymys. Kauas ollaan tultu 2000-luvun alun vuosista, kun kilpailun voittajaa ei pystynyt ennakoimaan ja tosissaan kilpailevia autonvalmistajia oli hurja määrä. Saa nähdä, auttavatko ensi vuoden uudentyyppiset autot tilannetta. Mikäli kehitys jatkuu viime vuosien mukaisena, kiinnostus MM-sarjaa kohtaan tulee lähinnä laskemaan. Kotimaassa näin käy etenkin jos suomalaismenestyjiä ei saada nykyistä enemmän huipputasolle.
Ralleihin tuntuu sopivan sama dilemma kuin datakeskuksiin. Isossa kuvassa molemmat aiheuttavat monenlaisia ongelmia, mutta niistä on massiivista taloudellista hyötyä lähialueelleen. Miten haittavaikutuksia sitten voisi minimoida, se on sitten poliitikkojen työtä…
Vihreiden puoluekokouksessa pari viikkoa sitten hyväksyttiin uusi puolueohjelma, jonka kirjauksiin ujutin vaivihkaa mukaan pari avoimen tiedon pykälää. Oli myös yksi kohta, joka muotoiltiin mielestäni väärin, ja se koski verkkopalveluiden ikärajoja.
Parin viime vuoden aikana moni maa on säätänyt lakeja, jotka rajoittavat pääsyä haitalliseen verkkosisältöön ikärajojen avulla. Monta vuotta menikin rauhassa näiden osalta, mutta keskustelu somehaitoista ylitti selvästi jonkin rajan. Konservatiiviset aktivistiryhmät onnistuivat hyödyntämään momentumin ja saamaan poliitikot tekemään nopeita päätöksiä.
Internetin ja sovellusten rajoitukset ovat olleet aina hankalia. Ikärajat (kieltoja on aina vaadittu uuden median syntyessä, oli se sitten sarjakuva, videopeli tai elokuva) ovat perinteisesti perustuneet sosiaaliseen konventioon: jokainen (tai jokaisen vanhempi) voi itse päättää, ottaako ne enemmän suosituksena vai pakkona. Nyt säädetyt verkkosivujen ja sovellusten ikärjat taas yrittävät perustua todelliseen dataan, jotta niitä olisi vaikeampi kiertää.
Joissain maissa toki on jätetty toteutustapa markkinoiden ratkaistavaksi, ja lopputulos on ollut ennakoitavissa. Toisaalta iän on voinut ”todistaa” tekoälygeneroidulla kuvalla tai vanhemman pankkikortilla, toisaalta taas ihmisten passi- ja henkilökorttitietoja on vuotanut huonosti suojatuista järjestelmistä maailmalle.
Jos haluamme siis säätää lakeja, että tietynlainen sisältö pitää sallia eksaktisti vain tietynikäisille, päätämme todellisuudessa useammasta asiasta:
On olemassa tietoa välittäviä palveluita, joiden saatavuudesta jollekin ihmisryhmälle valtio voi päättää.
Verkkopalvelun täytyy tarkistaa, minkä ikäinen käyttäjä on, joten…
Jonkun täytyy tietää, kuka käyttäjä on, jotta voi tietää tämän iän.
Käyttäjällä on oltava jokin tunnistautumisväline, jolla voi todistaa ikänsä.
Tarkistuksen yhteydessä tallentuu metadataa: joku käyttäjä halusi mennä tähän palveluun ja on / ei ole alaikäinen.
Otamme siis riskin, että henkilökohtaiset tiedot ovat jossain saatavilla ja varastettavissa, sekä sen, että joku pääsisi yhdistelemään näitä tietoja. On olemassa keinoja, joilla tietosuojariskejä voidaan vähentää, mutta se ei poista isointa ongelmaa: ennakkosensuuria.
Kun järjestelmä on kerran pystytetty, sitä on helppo laajentaa (vrt. passien sormenjäljet, joita ei ollut missään nimessä tarkoitus käyttää rikostutkintaan). On siis helppoa kuvitella tilanne, jossa jokin hallitus luokittelee esimerkiksi Setan, Elokapinan tai Amnestyn sisällöt haitallisiksi lapsille, jolloin ne saadaan kätevästi lukon taakse, ja kävijätkin voidaan tarvittaessa selvittää.
Sosiaalinen media on moniäänistä ja -muotoista. Eri palveluilla on omat hyötynsä ja haittansa. Ikärajat eivät ratkaise kaikukammioiden ja dopamiinikierrettä optimoivien palvelujen ongelmia, joista eivät kärsi vain lapset, vaan kaikki ikäryhmät.
Todellisuudessa tarvitsemme irrottautumista suuryritysten algoritmeista: yhteisöllisyyttä ja vapaata tekemistä ruutujen ulkopuolella. Tuolloin emme ole kuluttamassa megakorporaatioiden kuratoimaa sisältöä, jolloin somepalvelut ja niiden haitat jäävät luonnostaan taka-alalle.
Lisäsin vappuviikonloppuna uusia valokuvia Wikimedia Commonsiin 10 vuoden tauon jälkeen. Hämmästelen edelleen, miten näin pitkä tauko pääsi syntymään, mutta oletettavasti voin (teko)syyttää hyvällä omallatunnolla ruuhkavuosia.
Nuorempana tietokone oli näkyvämpi osa asuntoamme, ja minut löysi yleensä sen äärestä. Jossain kohtaa se siivottiin piiloon. Pöytäkoneen lahjoitin Jyväskylän Hacklabille ja läppärin sai helposti lipaston laatikkoon. Älypuhelin antoi kuitenkin mahdollisuuden surffata netissä vaivihkaa muuallakin kuin tietokoneen ääressä. Samalla se kuitenkin rajoitti sitä, mitä tein verkossa.
Jokainen on varmaan huomannut sen, miten kännykässä ei ole fyysistä näppäimistöä ja moniajo on mitä on. Puhelimen muoto ohjaa sisällön kuluttamiseen sen tuottamisen sijaan, kun kunnollista työskentelykokemusta ei saa aikaan.
Samalla kun tietokoneiluni rajoittui yhä enemmän pelkkään taskussa kulkevaan luuriin, väheni satunnainen koodaaminen, Wikipedian editointi, kuvien lisäämien Wikimedia Commonsiin ja jopa blogaaminen. Kirjoittaminen on kuitenkin ollut vuosien mittaan paras tapa, jolla saan omat ajatukseni työstettyä ja säilymään pidemmäksi aikaa (pitäisikin säätää kunnollinen varmuuskopiointi edes blogiteksteille). Laitteiston muutos vaikutti siis myös ajatteluuni.
Kun nyt palasin Commonsin ihmeelliseen maailmaan epämääräisillä kännykkäräpellyksilläni (joiden lisäämistä ”huonolaatuisina” olen myös jossain kohtaa tietoisesti aivan turhaan vältellyt), huomasin, miten hyvä fiilis kuvien lisäämisestä tuli. Olin jo luultavasti ehtinyt vähän unohtaa, miten hauskaa avoimen tiedon, avoimien sisältöjen ja vapaan kulttuurin kanssa puljaaminen on.
Veikkaan muistavani olleeni ensimmäisen kerran Internetissä (saman tien WWW:ssä, en tiennyt purkeista, IRCeistä ja muista wanhojen partojen teknologioista mitään vielä tuolloin) vuonna 1996. Minulla ei ole suuria muistikuvia ensimmäisistä surffaussessioista: kävin ainakin Legon ja Air Francen nettisivuilla.
Näin 30 vuotta myöhemmin tajuan, mitä Internet on minulle aina ollut: paikka, johon voi tallettaa ja josta voi löytää ihmiskunnan kaiken tiedon ja tietoisuuden. Tämä näkökulma on melko lailla sama, mikä ajoi aikanaan Tim Berners-Leen kehittämään HTML-kuvauskielen ja nykyisenkaltaiset verkkoselaimet: CERNin tietojen tuomisen helpommin ja avoimesti saataville. Tämä ideologia on näkynyt niissä projekteissa, joihin olen vuosien mittaan osallistunut.
Ensin oli Suomipelit.com 2000-luvun alussa. Sivusto oli monille yhteisöllinen paikka peliskenekeskusteluun, mutta minulle se oli muutakin. Lopulta kaikista tärkeintä taisi olla tuoda esille suomalaista peliteollisuutta ja katalogoida tietoa peleistä, niiden tekijöistä ja niihin liittyvistä asioista. Olin jäsenenä muutamalla eri foorumilla, mm. moottoriurheiluun keskittyneellä keskustelupalstalla, jossa jaettiin nippelitietoa ja monenlaista historiallista kuvamateriaalia. Muutkin harrastajat kokivat tärkeäksi historian vaalimisen.
Vuoden 2010 molemmin puolin avoimet lisenssit, rajapinnat ja sisällöt olivat kova juttu, ja noihin aikoihin aloin päivittää aktiivisemmin Wikipediaa ja lisätä valokuvia Wikimedia Commonsiin. Rautatiekärpänen puraisi minua vaihto-opiskeluvuoden aikana, ja päivitin etenkin suomalaiseen henkilöjunaliikenteeseen liittyviä artikkeleita. Jokseenkin ristiriitaisesti, vaikka yleisesti haluan käyttää sovelluksia suomen kielellä, olen eniten työstänyt englanninkielistä Wikipediaa. Nykyisinkin tarkistan faktat ensisijaisesti sen kautta.
2010-luvun puolenvälin jälkeen tämä harrastukseni väheni, ja samalla Internet muuttui muillakin tavoin. Alun perin hajautettu verkko muuttui siiloutuneemmaksi. Avoimia rajapintoja, joiden kautta oli luotu vaihtoehtoisia käyttöliittymiä, tehty tutkimusta tai helpotettu palveluiden käyttöä, muutettiin maksullisiksi tai suljettiin.
Kuuntelin sattumalta viikonloppuna myös Mikä meitä vaivaa -podcastin uusinta tekoälystä kertovaa jaksoa. Pontus Purokuru ja Veikka Lahtinen viittasivat omaan Mikä Internetiä vaivaa -kirjaansa (jonka hain nyt viimein myös kirjastosta). Jaksossa mainittua vapaasti tulkiten sosiaalinen media noudatti myös alun perin avoimen tiedon ideaalia. Somepalveluissa kuka tahansa pystyi tuomaan omat ajatuksensa julkisiksi, ja ”parhaat” ajatukset nousivat pinnalle, mahdollistaen laajaakin debattia niistä. Nyt tekoälykeskusteluissa keskustelut ovat muuttuneet toisenlaisiksi, yksilön ja koneen välisiksi. Ajattelu on yksityistetty tekoälyjärjestelmiä ylläpitävien suuryitysten siiloihin, jossa sitä käytetään lähinnä heidän omien malliensa toiminnan parantamiseksi, eikä välttämättä ihmiskunnan hyödyksi.
Lukemista vaille luettu
Miten suhtautua avoimen Internetin sulkeutumiseen? Olen aina silloin tällöin pohtinut liittymistä hajautettuihin sosiaalisen median palveluihin, mutta toisaalta miettinyt, onko koko somesta nykyään mitään iloa. Nykyisistäkin palveluista haluaisin lähinnä pois (Instagram on ainut jota käytän tällä hetkellä aktiivisemmin). Onko minulla mahdollisuutta siihen, jos haluan saada tunnettuutta ja uskottavuutta poliitikkona? Löytävätkö ihmiset jotain kautta verkkosivuilleni, jos se olisi ainut paikka, josta ajatukseni löytää? Toinen ääripää, kaikkialle huutaminen, ei ole minulle luontevaa. Loputtomiin vääntöihin osallistuminen keskusteluissa tuntuu lähinnä työltä.
Teki hyvää huomata, miten tärkeää avoimen tiedon ja vapaan kulttuurin edistäminen minulle on. Vaikka välillä tuntuu, että suuri osa Internetistä on uhrattu talouden alttarille, on myös paljon paikkoja, joissa ihmiskäden rakkaus edelleen näkyy. Näiden ylläpitäminen ja vaaliminen on jatkuvasti tärkeämpää.
Elämäni ensimmäinen vappupuhe! Pidetty 1.5.2026 Vihreiden teltalla Jyväskylän kirkkopuistossa.
Vappu on työväen juhla ja itsekin kuulun työväkeen. Suhteeni töihin on ollut sellainen, että niitä on hyvä olla rahan saamiseksi, mutta ei liikaa. Olen ollut onnekas: olen harrastanut tietokoneita lapsuudesta asti, ja sen myötä kouluttautunut, en it-alalle, vaan humanistiksi. Vähän piti pohdiskella omaa humanistinörttiyttä muutaman vuoden ajan, mutta olen lopulta päätynyt it-alalle, tekemään töitä joista tykkään, ratkomaan ongelmia, josta nautin.
Nyt kuitenkin it-alaa, samoin kuin muutakin yhteiskuntaa, ravistelee vallankumous: ✨AI✨. Tämä vallankumous on ollut tekeillä jo pidempään, ja se on vallannut elämäämme vaivihkaa.
Tämä vallankumous ei ole välttämättä vain kuvainnollinen. Vain muutama amerikkalainen suuryritys hallinnoi tekoälymalleja, joita eniten käytämme. Nämä yritykset voivat siis päättää, miten mallit toimivat, millaista sisältöä niillä voi tuottaa, ja millaisia vinoumia niiden tuottamaan tekstiin, kuviin tai ääniin sisältyy.
Tekoälyyn nojaamisessa on riski: se tekee meidät laiskoiksi. Kun ulkoistamme ajattelun tekoälymalleille, emme salli pelkästään mallin ohjata ajatuksiamme, vaan myös mallin toimintaan vaikuttavan yrityksen. Ja yrityksen toimintaan vaikuttaa toki myös sen toimintavaltio ja sen intressit. Tekoälypsykoosi tunnetaan jo nyt, mutta, vähemmän äärimmäisyyksiin vietynä, monet tuntemani noin muuten fiksutkin ihmiset luottavat näiden glorifioitujen arvontakoneiden tuotoksiin ihan liikaa. Tästä seuraa looginen johtopäätös: keskustelevia tekoälymalleja on mahdollista käyttää äärettömän tehokkaina vaivihkaa ihmisten ajatteluun vaikuttavina propagandakoneina.
Ja perinteiseen kapitalismin tyyliin mallitoimittajat puhuvat ensi vaiheessa mainosten sisällyttämisestä näihin propagandakoneisiin. Mutta vain ilmaisiin ja halvimpiin tilauksiin! (Nyt voisi jo lyödä vetoa siitä, kuinka pitkään menee, että ne näkyvät kalliimmissakin malleissa.)
Olemme päätyneet tähän tilanteeseen, jossa jokaisella meistä on suhde vähintään yhteen, todennäköisesti useampaan, amerikkalaiseen megakorporaatioon, historiallisena kuriositeettina. Taustalla on 1900-luvun jälkipuolisko ja kylmä sota, joka on syypää esimerkiksi Internetin syntyyn. Jenkkilä oli vapauden (ostaa hampurilaisia) äänenkannattaja, ja se meni helposti sekaisin vapauden (sanan) kanssa. Kun heiltä sai uutta ja tehokasta teknologiaa, me kävimme sen kimppuun innokkaina, koska se oli meille hyödyllistä. Rauta saattoi tulla jostain muualta, mutta kaikki perussofta, käyttöjärjestelmät, työsovellukset, nettiselaimet, tulivat lopulta Yhdysvalloista.
2010-luvulla tätä jenkkiläisriippuvuutta alettiin kyseenalaistamaan enemmän, ja eu-tasolla säädettiin ensin gdpr, sitten muita lakikehyksiä (dma ja eu ai act), joiden oli määrä säädellä amerikkalaisyritysten valtaa elämässämme. Nämä lait ovat vähentäneet joitain väärinkäytösten riskejä, mutta eivät ole auttaneet eurooppalaisia softayrityksiä nousemaan amerikkalaisten kilpailijoiksi.
Nyt olemme tilanteessa, jossa työpaikkojen rajua vähenemistä ennustetaan tekoälyn myötä. Mallien toiminnan tuntien olen henkilökohtaisesti sillä kannalla, että suurin osa niiden markkinointihypestä on juurikin hypeä, mutta ne toimivat juuri sen verran hyvin, että sillä voidaan perustella irtisanomisia. Ja millaista tulevaisuutta se lupaa, kun meillä Suomessa on jo nyt euroopan suurin työttömyysaste?
Jos automaatio ja autonomiset agentit valtaavat suuren osan työpaikoista, kuka käärii rahat näistä automatisoiduista töistä (nämä edellämainitut megakorporaatiot)? Mikä rooli työlle jää yhteiskunnassa? Mitkä työpaikat eivät ole automatisoitavissa ja koneistettavissa ja ketkä niitä tekevät? Jos rahaa ei saa palkkana, mistä se tulee? Töpselistä?
Jotkut arvaavatkin että haluan päättää tämän mainitsemalla perustulon. Perustulo ei ratkaise sitä, mihin työltä vapautuvaa aikaa käytetään, mutta se antaa varmuutta elämään. Kun tietää tilille säännöllisesti tipahtavan summan, ei tarvitse käyttää aikaa elämän perusedellytysten miettimiseen. Perustulo voidaan toteuttaa monin eri tavoin, enkä aio käyttää nyt aikaa sen selittämiseen, mutta tärkeintä olisi aloittaa edes jollain summalla mahdollisimman pian. Kun mekanismi on ensin luotu ja olemassa, sitä on helppo laajentaa, säätää sen suuruutta, maksurytmiä ja rahoitusmallia.
Palaten alussa toteamaani: olen onnekas että olen löytänyt nykyiset työni it-alalta, ja nautin siitä, mitä teen, mutta en tiedä, automatisoidaanko minutkin jossain vaiheessa osittain tai kokonaan. Tuolloin olisi hyvä tietää, että ainakin perustulo on olemassa. Sen tuomalla takalaudalla on mukavampi miettiä, mitä muuta elämässä on kuin työnteko.
