Kaivelin hiljattain lukioaikaisia dokumentteja ja esille pilkahti Nato-essee vuodelta 2004. Tekstissä pohdiskelen kevyellä ymmärryksellä liittoutumisen hyötyjä ja haittoja. Päädyn kannattamaan kansanäänestystä Natoon liittymisestä ja vastustamaan itse jäsenyyttä.
Noh, puolustusliittoon lopulta mentiin parisenkymmentä vuotta myöhemmin ilman kansanäänestystä. Nyt sitten heräillään liittouman jäsenenä olemisen seurauksiin.
Minä ja Nato
Natoon liityttiin lopulta Venäjän pelossa ilman kovin suurta vastustusta. Vain muutama poliitikko äänesti liittymistä vastaan pitkälti rauhanaatetta painottaen.
Olen sen verran nuori, ettei minulla ole selkeitä muistikuvia itäblokin romahtamisesta. Asiaan vaikuttaa myös se, että asuimme tuolloin Senegalissa, jonka politiikkaan Neuvostoliitto vaikutti paljon epäsuoremmin verrattuna Suomeen. Senegalkin on historiallisista syistä ollut kallellaan Ranskaan ja sitä kautta länsimaihin päin.
Olin yllättynyt, kuinka samaan tapaan kuin nykyään pohdin asioita jo lukioaikana, ja tyytyväinen, että olin päässyt miettimään puolustus- ja ulkopoliittisia kysymyksiä koulutehtävässä. Omaa suhdettani Natoon oli tuossa vaiheessa värittänyt ainakin kaksi asiaa: syyskuun 11. terrori-iskuja seurannut Yhdysvaltojen vetämä terrorismin vastainen sota ja 1990-luvun lopun Kosovon sota, jossa liittoumalla oli vahva rooli ja jonka käänteitä muistan kuunnelleeni RFI:n radioaaltojen kautta.
Kosovon operaatioille oli vahvempi tuki, mutta etenkin Irakin sota jakoi liittolaisten mielipiteet. Olen itse katsonut näitä etenkin humanitääristen lasien läpi. Vaikka myöhemmin olen oppinut, miten ”sota on diplomatian jatke”, en kykene edelleenkään täysin ymmärtämään tarvetta ratkaista konflikteja väkivallalla.
En myöskään ymmärrä, miksi liittolaisuus olisi sen arvoista, että ulkomaisille sotilaille pitäisi tarjota syytesuoja.
Miinakeskustelu pelon merkkinä
Natoon liittymisen jälkeen on nähty puolustuspoliittinen kiihko. Liittymisen aikaan puhuttiin hävittäjähankinnoista, mutta niitä seurasi pian keskustelu Ottawan sopimuksesta irtaantumisesta ja sitä kautta jalkaväkimiinojen ottamisesta uudelleen käyttöön.
Kävin kuntavaalien aikaan muutaman keskustelun miinoista niin livenä kuin verkossa. Henkilökohtaisesti toki sotatilanteessa kaipaisin käyttööni kaikkia aseita, joista on minulle hyötyä. Isossa kuvassa sodankäynnin teknologiat sisältävät hyötyjä ja haittoja kuten kaikki muutkin teknologiat.
Suomi on luvannut sopimuksista irtouduttuaan olla vastuullinen miinoittaja ja merkitä miinoitetut alueet. Vasta-argumentti löytyy talvi- ja jatkosodassa kaatuneista, jotka teoriassa oli merkitty karttaan mutta joista moni on edelleen löytymättä. Löytyvätkö siis sodan jälkeen kaikki ihmistä huomattavasti pienemmät miinat?
Lapin sodan miinoitteet aiheuttivat vammoja ja kuolemia vuosikausia sodan päättymisen jälkeen. Tämä tuska on edelleen arkea monin paikoin maapallolla. Olisi reilua, että tukisimme vahvemmin miinanraivaustöitä kompensaationa valmiudesta jatkaa niiden kylvämistä luontoon.
Aloin lahjoittaa kuukausittain Apopon miinanraivaajarotille katsottuani Evan Hadfieldin videon aiheesta.
Kilpavarustelu jatkukoon myös ydinaseilla?
Sama kiihko on nostanut nyt keskusteluun myös ydinaseet. Kuten monesti aiemmin, puolustuspoliittinen asia on tuotu keskusteluun yksioikoisena faktana ja käsittelyä piilotetaan turvaluokitellun tiedon taakse. Tämän tason elämän ja kuoleman kysymyksissä olisi päinvastoin tärkeää käydä keskustelu avoimin kortein. Mitä hyötyä ja haittaa Suomen nykyisestä lainsäädännöstä on omalle ja Naton toiminnalle? Minkä muutoksen nykytilanteeseen esitys toisi? Mitä vaihtoehtoja esitykselle on?
Ukrainan sodan syttymistä on selitetty sillä, ettei maalla ole ollut ydinpelotetta sen luovuttua aseistaan itsenäistymisen yhteydessä. Tässä on tiettyä perää. Halusin tuolloin ymmärtää tarkemmin ydinpelotedoktriinia ja tulin siihen lopputulemaan, että Suomen turvallisuus on parhaiten taattu, mikäli olemme jonkin ydinsateenvarjon alla: joko oman tai liittolaisten.
Käytännössä mikäli emme olisi tuolloin liittynyt Natoon, olisin kannattanut toissijaisesti yhteistä ydinaseohjelmaa muiden Pohjoismaiden kanssa (Ruotsilla pitäisi kuulemma olla vielä jonkin verran hiljaista tietoa vuosien takaa) tai sitten viimesijaisena vaihtoehtoa oman ydinohjelman perustamista.
Ihannetilanteessa Suomen ei pitäisi tarvita koskaan ydinaseita, ei pelotteeksi eikä etenkään käyttöön. Peliteorian mukaan tarvisemme kuitenkin niiden tuoman turvan. Tarkoittaako se sitten sitä, että aseiden tulisi olla meidän maaperällämme, siihen en osaa vastata. Moni asia riippuu siitä, onko liittolaistemme muilta maaperiltä, ilmatiloista tai meren alta luoma pelote tarpeeksi luotettava.
Muistan 1990-luvulta keskustelut Ranskan ydinkokeista Mururoan atollilla. Muistan myös Itse Valtiaiden Ydinkeskusta-jakson. Muistan naureskeluni Dr. Strangelove -elokuvan hullulle nimihenkilölle. Konkreettisia pommeja on helpompi valmistaa kuin abstraktia rauhaa.
