Tässä artikkelisarjassa puhun utopioista. Mihin enemmän tai vähemmän utopistisiin ajatuksiin olen viimeisen 20 vuoden aikana tutustunut, miten niihin suhtaudun ja ovatko niiden tavoitteet edenneet? Lue kaikki sarjan artikkelit tästä.
Lähetyslapsena ihastuin pienestä pitäen lentokoneisiin. Kuljimme vuosittain tuhansien kilometrien matkan Suomen ja Senegalin välillä. Lentokentän ja -koneen tunnelma oli aina yhtä ihmeellinen, olkoonkin että tylsyys iski aina lopulta jossain kohtaa pitkää matkaa. Vielä tänäkin päivänä lentäminen on mielestäni yhtä maaginen kokemus, esimerkki siitä miten ihmiset pystyvät tekemään jotain aivan mahdottomalta kuulostavaa, mikäli siihen vain riittää tahtoa.
Senegalissa liikuimme yleensä paikasta toiseen autolla. Taisimme tehdä kaikkien vuosien aikana kertaalleen matkan Dakarista Saint-Louisiin junalla, ja ainakin jonkin kerran muistan isäni jääneen samalle välille junan hajottua. Nykyään kyseistä junayhteyttä ei enää ole, ja kiskotkin on purettu jossain kohtaa loppumatkalta. Toisaalta Dakarin lähiseutua palvelee nykyaikainen, melko pienimuotoinen lähijunaliikenne.
En kiinnittänyt nuorena Suomessa raideliikenteeseen erityisemmin huomiota. Tiedostin, että Jyväskylästä pääsi kulkemaan suuriin kaupunkeihin kohtuullisesti, samoin kuin sen, että lähiliikenne toimii paremmin ainoastaan pääkaupunkiseudulla. Innostuin rautateistä ja junista todella oikeastaan vasta Belgiassa vietetyn yliopistovaihdon yhteydessä. Halusin ensin kokea konkreettisesti matkustamisen etäisyyksineen, kun kuljin junalla Tukholmasta Pariisiin. Sen jälkeen Keski-Euroopan tiheä ja kattava rautatieverkosto sai minut kulkemaan helposti paikasta toiseen ja tutustumaan moniin uusiin kohteisiin.
Aloin hahmottaa sitä, miten rautatiet ovat osa liikennejärjestelmää. Suomeen palattuani liityin SRHS:n jäseneksi, koska halusin osallistua muiden kiinnostuneiden toimintaan lisäämällä valokuviani Vaunut.orgiin. Osoitin tietyntasoista ekkoilua täydentämällä aiheeseen liittyviä Wikipedia-artikkeleita. Lopulta aloin kiinnittää huomiota siihen, miksi Suomessa (ja Keski-Suomessa) rautatiet ovat jääneet sivuosaan.
Miksi liikennepolitiikkamme on niin (henkilö)autopainotteista? Miksi vanhempani ovat pystyneet kulkemaan Jyväskylän ja Äänekosken välillä junalla vielä 1980-luvun alussa? Miksen minä ole saanut mennä mummolaan junalla? (Paitsi silloin kerran museojunamatkalla)
Suoria syitä löytyy toki monia (ja niitäkin voisin joskus eritellä tarkemmin), mutta lopulta kyse on vain siitä, minkälaista liikennepolitiikkaa haluamme harjoittaa. Niin EU:n kuin Suomen tasolla poliitikot puhuvat, että täytyy tehdä valintoja, jotka edistävät kestävämpää liikkumista. Käytännössä todelliset radikaalit uudistukset vaan jäävät vähiin.
Käytämme edelleen huomattavasti enemmän euroja (henkilö)autoliikenteen status quon ylläpitämiseksi kuin raideliikenteen olosuhteiden parantamiseen. On vaikuttanut siltä, että liikenneministeriössä ei ole ollut suuria intohimoja muuttaa politiikan painopisteitä riippumatta siitä, mikä hallitus on ollut vallassa minäkin hetkenä.
Pieniä positiivisia signaaleja on toki ollut. Keski-Suomen liitto sentään tutki muutama vuosi sitten, kuinka paljon jonkinlainen lähiliikennemalli voisi maksaa. Aluestrategioissa on varattu tilaa lähijunien vaatimalle infrastruktuurille. HSL-alueella laajennetaan pikaratikkaverkkoa. Tampereen seudulla ratikka- ja lähijunaliikenteen suosio on yllättänyt kaikki. Turussakin suunnitellaan jo ratikoiden palauttamista.
Minä joudun silti lähivuodetkin hyppäämään (sähkö)autooni ja ajamaan sillä mummolaan, sen sijaan, että pyöräilisin Jyväskylän matkakeskukselle, heittäisin pyörän junaan, ja jatkaisin polkien perille Äänekosken päässä. Linkki-junan utopiaa odotellessa.
