Olin katsonut jo vuoden alussa suunnistuslisenssiä ostaessa että kilpailukausi huipentuisi Suunta Jyväskylän 17.10.2026 järjestämään erikoispitkän matkan suomenmestaruuskilpailuun Jyväskylän ja Petäjäveden rajalla. Suoritus tulisi olemaan pitkä ja rankka, mutta Jukolan tuplaaminen ja muutama pidempi lenkki vuoden mittaan antoivat uskoa onnistumiselle.
Kesällä loukkaantunut oikea jalka jatkoi edelleen kiukutteluaan. Kuvauksissa ei löytynyt mitään rikki mennyttä, mutta jalka on selvästi jollain tavoin minulle suuttunut, kun kerää nestettä nilkan ympärille. Yleisesti se ei haittaa menemistä ja toimii normaalisti, mutta etenkin ylämäissä ja yllättävissä muljahdusliikkeissä ääriasennot ovat sille liikaa ja se muistuttaa kipeästi olemassaolostaan. Tämä vaiva mennee toivon mukaan ajan myötä ohi.
Olin käynyt vain kerran aiemmin Tasaisenkankaan keskisuomalaiseksi suunnistusmaastoksi uniikissa ympäristössä. Ennen harjoituskiellon alkua loppuvuodesta 2023 alueella järjestettiin Kurkocupin osakilpailu ValeKurko, jossa olin ensimmäistä syksyä harjoittelemassa yösuunnistusta alaikäisenä ”lainsuojattomana” lyhimmällä SuperGubbe-radalla. Tuolloin oli tarjolla todella huima elämys, kun ennen tapahtumaa satoi 20 cm ensilumi. Tunnelmaa voi maistella esimerkiksi Lauri Pohjolan Youtube-videolta:
Edellisvuoden perusteella H40-sarjan matka tulisi olemaan jotain 15 ja 20 kilometrin väliltä. Kisasivujen pikkuhiljaa päivittyessä loppukesästä paljastui, että linnuntietä mitattuna suoritus olisi 17 km, noususummaa 425 metriä. Ei siis mikään helppo keikka. Omassa sarjassani oli melko vähän kisaajia, vain 32 oli ilmoittautunut.
Kisaa edeltävä viikko meni sääennustusta seuratessa, joka tuntui vaihtuvan joka katsomiskerralla sateesta pilvipoudaksi. Lopulta keli asettui aamuyöstä alkavaksi rankkasateeksi, joka loppuisi puolenpäivän maissa. Eiköhän sitä siis itsensä saisi märäksi kiireestä kantapäähän.
Äänekosken Sarjakuvaseuran autokyydillä kisaamaan lähtivät myös isäni Timo (H70, 8,6 km) ja setäni Petri (H60, 11,2 km), jotka olisivat myös kaivanneet kuivempaa keliä. Onneksi lämpöä oli kymmenisen astetta ja sadeviitat ja -varjot pitivät kosteuden loitolla kilpailunumeron kiinnityksen ja kenkien solmimisen ajan. Kerkesin jopa katsoa ensimmäisen yhteislähdön, ja hymyillä biisivalinnalle (The Alan Parsons Project: Sirius): olin soittanut autossa tulomatkalla saman bändin Gaudí-levyn.
Pääsarjojen kisa oli yhteislähtöineen ja peesausmahdollisuuksineen luultavasti aika erilainen verrattuna meidän ”veteraanien” väliaikalähtökilpailuun.
Lähtöalueella naureskelimme, että kaikki sukulaiset olisi pitänyt laittaa lähtemään samalla minuutilla, kun nimiä lueteltiin ”Hämynen, Hämynen…” Oma lähtöaikani oli vain kolme minuuttia myöhemmin.
Lähtökarsina oli suunniteltu siten, että kaksi minuuttia ennen lähtöä siirryttiin louhosalueen reunan yli vähän alemmaksi. Samalla lähtöään odottelevien aiheuttama häly hiljeni ja pystyi suuntaamaan ajatukset kohti suoritusta. Järjestäjiltä hyvä ratkaisu, jos oli tarkoituksella näin toteutettu!
Tavoitteeni olivat yksinkertaiset: päästä maaliin keräten kaikki rastit matkan varrella, plussaa on jos en ole sarjani viimeinen. Jos menee alle kolme tuntia, olen onnistunut tosi hyvin. GPS-käyränkin jos tällä kertaa saisi, ainakin lähtöalueella oli vielä kontaktissa…
Rastivälien jälkipyykkiä kannattanee lukea esim. Liveloxin karttanäkymää tuijottaen.
1 Piippausten jälkeen matkaan. Eka väli suoraviivaista lämmittelyä, iso kivi antoi hyvin suunnan, kun tulin sen vasemmalta puolelta. Pientä haparointia maastonmuotojen tunnistamisessa, mutta ei isompaa pummia.
2 olikin sitten heti ensimmäinen vähän pidempi väli. Katsoin että vasemmalta kiertäen pääsee tietä ja metsäautouria pitkin lähelle rastia, ja tämän olivat muutkin Liveloxista jälkikäteen katsoen huomanneet. Lopussa kuviorajaa pitkin vähän sivuun, mutta rasti löytyi ihan helposti.
3 Miltei pisin rastiväli tällä karttapuoliskolla. Tähtäsin heti alkuun keskialueen juomapaikkakasaumaan kielletyn alueen oikean reunan ohi, josta tiesin saavani vähän matkaa tieltä vauhtia. Mäkeä alas meni karttaan merkitsemätön vanha metsäkoneen ura, joka vei hitusen oikealle risteyksestä, johon tähtäsin. Ojien ylityksissä ennen tietä sai ensimmäiset kunnon kosketukset maaston märkyyteen.
En ottanut vielä vettä juomapisteeltä, mutta hämäännyin muiden suunnistajien vilinän ja kartanvaihtopaikan ihmettelyn takia polun risteyksissä melkein menemään väärään suuntaan. Onneksi hoksasin harha-askeleet nopeasti ja matka jatkui tietä ja uraa pitkin.
Nyt päästiin kartan nautinnollisimmalle osalle, kun uran jälkeen esille tulivat Paljakkakalliot. Matka jatkui suopursujen keskellä kompassisuunnalla, tulkiten suoalueiden välisiä saaria ja kallioita. Tuntui todella vaikealta keksiä, miten voisi edetä mahdollisimman nopeasti, kun tuntui että kallioiden välissä jalka upposi pehmeään pohjaan, mutta kallioiden päällä sammaleet olivat liukkaita. Kolmosrastilla nousin korkeimmalle hetkelliselle sijoitukselle kisassa (17).
4 Jälleen selkeä suunnalla otettava väli, mäkeä vaan ylös. Joku kysyi neuvoa sijainnista nousun aikana. Lähdin kaartamaan mäen päällä hitusen liikaa vasemmalle. Ihmettelin vähän turhan pitkään, voivatko kivet oikealla olla rastikiviä, ja siellähän lippu pilkotti kun sinne kaarroin. Sen verran hitaasti kuitenkin, että putosin sijalle 19.
5 Mäki alas ja suon yli kohti tietä. Valuin loppumetreillä vähän liian alas oikealle kohti pöheikköä, vaikka näin vasemmalla juomapisteen henkilöstöä. Korjaus siis sinne päin. Vasta jälkikäteen tajusin, että juomarastin merkki ei ollut kartassa, vaan tietenkin rastimääreissä ja olisi paljastanut välittömästi rastin sijainnin… Vieläkään ei ollut jano.
6 Olin katsellut, että voisi olla fiksua kiertää vasemman tien kautta. Oikea tiekierto vaatisi pöheikön läpi menemistä, enkä ollut varma, onko se tällä kartalla kuinka hankalaa. Pyrin lähtemään lähes suoraan länteen päin valkoisia alueita pitkin keltaisemmalle ja siitä tielle.
Suunta kuitenkin heitti liikaa etelään, ja tulin kosteikon väärälle puolelle aukkoa. Kosteikon läpi kulki ilmeisesti noro, johon oli jätetty luultavasti mukamas suojavyöhykkeeksi puita. Puut olivat kuitenkin kaatuneet aukon reunassa toistensa päälle, mikä teki kohdasta mahdottoman ylittää. Jouduin kiertämään ihan liikaa etelän kautta, mutta sitten tietä pitkin miltei niin kauas kuin sitä riitti. Lopussa rasti näkyikin jo lähes tieltä asti kuusimetsän keskellä.
Vasta jälkikäteen huomasin kartalta polun, joka yhdisti oikean ja vasemman tien toisiinsa juomarastin kohdalla. Voi olla, että S-kierto teitä pitkin ensin oikealta, sitten vasemmalta, olisi saattanut olla kohtuullisen vauhdikas. Liveloxissa kukaan ei ole tehnyt tuollaista ratkaisua, vaan nopeita toteutuksia on molemmilla tiekierroilla. Vihreä ei tunnu hirveästi hidastaneen oikealta kiertäneitä. Muutamia vetoja on myös oikean kautta ja välipolun kohdalta rastiväliviivan myötäisesti vihreän läpi.
Reittisekoilut pudottivat minut sijalle 21.
7 Helppo lyhyt väli. Tietä pitkin aukon reunaan ja ojan suuntaisesti kohti rastia. GPS-signaali hävisi lopullisesti näillä main. Jokin piste oli tallentunut vielä seuraavalta rastiväliltä, mutta eipä tullut käppyröitä tälläkään kertaa. Tässä kohtaa huomasin, ettei enää satanut.
8 Noin tunnin taivalluksen kohdalla oli aika hyödyntää mäen päällä olevaa juomapistettä. Lähdin seiskarastilta vinoon, enkä löytänyt metsäautotielle joka sinne olisi vienyt. Oikaisin siis melko suoraan mäen yli. Evästyskin meni tämän takia paikallaan seisomiseksi, kun halusin huuhtoa energiageelin ja taatelipatukan vedellä alas.
Tauon jälkeen siis tietä pitkin tämän karttapuolikkaan pisintä väliä kohti kasia. Vastaan tuli mm. Veera Klemettinen, eli oletettavasti naisten pääsarjan kärkiletka. Veera tuli myöhemmin maaliin toisena. Arvioin jo metsässä, että nopeampi reitti olisi ollut tiekierto oikealta, mutta se olisi pitänyt tajuta kutoselle menomatkalla, jos kaipasi juotavaa.
Pihapiirin ohi aukolle, ja metsäkoneen ura jatkui pidemmälle kuin kartassa ja mielestäni jopa oikeaan suuntaan. Sitä pitkin mäkeä alas kohti rastia, kunnes iski tenkkapoo: mäki loppui, mutta maisema näytti ihan väärältä, enkä saanut yhtään kiinni sijainnistani. Näin rastin, mutta se ei ollut oma. Yritin hahmottaa mitä ympärillä oli, mutta paikka ei edelleenkään selkeytynyt.
Palasin siis rastipisteelle ja kysyin leimaajalta, missä ollaan. Paljastui, että olin valunut aivan liikaa vasemmalle. Lähellä olisi ollut oja, joka olisi varmaan avannut mysteerin, mutta en jostain syystä nähnyt sitä vaikka kuljeskelin alueella eestaas. Tämä oli suorituksen isoin pummi, mutta nyt tiesin mihin suuntaan jatkaa. Tarkalla kompassisuunnalla kasille, joka oli juuri siellä missä pitikin. Pummaus ei auttanut sijoituksissa, vaan valahdin jo sijalle 26.
9 Mietin lähtisinkö suoraan metsän läpi, mutta oikealla oleva pieni mahdollisuus askelta keventävään ura- ja tiekiertoon alkoi houkutella tässä kohtaa. Matkalla oli juomapiste, josta kupillinen vettä naamaan. Ennen mäkeä takaisin metsään ja kohti ysiä. Mäen reuna olikin aika jyrkkä ja liukas, ja suuntaa sai pitää tarkasti. Yksinäinen pistekumpare löytyi helpohkosti.
10 Tähtäilin ensin suorempaa rastiväliviivan mukaista suoritusta. Lähdin vähän liikaa etelän suuntaan, kun alla oli muiden polkemaa uraa. Myllylampi siinsi mäen reunan alla, ja huomasin karttaan merkityn metsäkoneen uran joen poikki. Lopulta hyppäsin joen yli jo ennen sitä, kun se ei ollutkaan kovin leveä. Sattumalta isäni osui samaan aikaan paikalle ja kehumaan olevansa kohta jo maalissa. Itse en ollut vielä päässyt edes toiselle karttapuoliskolle…
Jutustelu hämäsi sen verran, että loikkasin liian aikaisin mäen päälle. Oikea mäki olisi ollut vasta vihreän alueen jälkeen. Isäkin oli hämääntynyt tällä välillä ja päätynyt pummaamaan hetkeä myöhemmin. Eväs- ja juomatauot ovat olleet aiemmissakin suorituksissa kohtalokkaita suunnan suhteen, täytyy lisätä tälle vaarallisten asioiden listalle myös juttelu…
Metsäkoneen uria oli alueella reilusti. Kiire oli kova päästä rastille, ja malttamattomana käännyin kiertämään mäen eteläreunaa ihan liian aikaisin urien seuraamisen sijaan. Kampajyrkänne oli onneksi selkeä, ja siitä sai suunnan rastille ja kartankääntöön.
11 Olin sanonut isälle, että kartan toinen puolikas näyttää lyhyemmältä, vaikka rasteja on pari enemmän. Lähdin suunnalla puolittain uraa seuraten ensin alas suoalueelle ja sitten mäkeä ylös. Ojaa suolla ylittäessä vastaan tuli yhtäkkiä kamera päässä Otto Kaario, jota tajusin jopa pienen hämmennyksen jälkeen vähän kannustaa. Vaisun reaktion perusteella hänellä ei mennyt kovin hyvin.
Tuossa kohtaa Otolla oli jo viimeiset rastit menossa ja sijoitus sama kuin maalissa, yhdestoista. Seuraavan maanantain JNC:ssä Otto valitteli kramppaamista. Videokin tuli tiistaina Youtubeen, mutta kamerasta oli loppunut muutamaa minuuttia ennen tätä kohtaamista akku.
Tien ylityksen jälkeen näin mäen päällä rastilipun. Tajusin jo sitä lähestyessä ennen numeron näkemistä sen olevan väärä, kun selkeä kahden kiven rastipiste oli kartalla lähes reitilläni. Oma rasti näkyi siitä vähän matkaa pidemmällä ja oli helppo ottaa.
12 Mäkeä alas vanhaa metsäkoneen uraa pitkin kohti hiekkakenttää. Tähtäsin joen toiselle puolelle itäisemmälle juomapisteelle. Tulin hiukan enemmän oikealle kun olisin halunnut, mutta suon reunan pohjaa oli hyvä jatkaa risteykseen. Jälkikäteen katsoin Liveloxista että nopeampi tiekierto olisi ollut heti rastilta länteen päin lähtien.
Nappasin geeliä ja myslipatukkaa naamaan, kun pari tuntia oli jo kulunut lähdöstä. Pohdin jo, että taitaa kolme tuntia jäädä haaveeksi…
Metsäautotietä taas samojen isojen kallioiden ohi ja joen yli kohti kahtatoista. Väsymys varmaan alkoi tuntua, kun kumpareita oli vaikeaa tulkita, mutta rasti löytyi kuin löytyikin kun vaan tarpeeksi pitkälle jatkoi.
13 Taas tarkka kompassisuunta käteen ja soiden ja saarien mukaan edeten. Vähän oli haasteita tunnistaa mikä mäennyppylä oli mikäkin, kun kaikki tuntui olevan yhtä märkää. Onneksi ojat rytmittivät etenemistä. Jälkimmäisen ylityksen kohdalla olin hitusen rastiväliviivan eteläpuolella, koska jyrkemmät mäenreunat jäivät vasemmalle. Lopulta rasti löytyi, vähän hitaasti, mutta ilman isompia ongelmia.
14 Kartan tällä puolella rastivälien ojat olivat kyllä mielestäni syvempiä kuin toisella puolella, kun ylitys jäi vajaaksi ja mulahdin polvia myöten heti rastilta 13 lähdettyäni sellaiseen.
Taas tultiin Paljakkokallioille ja sijainnin tulkinta jatkui niiden perusteella. Kalliolta toiselle eteneminen vei mukanaan, ja havahduin kääntyneeni aivan turhaan vasemmalle, kun kovempi alusta houkutti niin kovasti poikkeamaan rastiväliviivalta. Onneksi tajusin saman tien, olisi saattanut tulla muuten aika leveä koukkaus. Aurinko pilkotti jo ja maisemat olivat upeat. Rastikivet näkyivät mäen reunalta pitkälle.
15 Suunnalla eteneminen jatkui, taas kalliolta alas suohon rämpimään. Suoalueen päätyttyä ajattelin ensin seurata mäen reunaa vasemmalta ympäri. Sitten muistin, että usein olen unohtanut kääntää ajoissa ja nousin varmuuden vuoksi mäen päälle.
Toisella reunalla en ollutkaan sitten ihan varma missä kohtaa tarkalleen olen. Vastaan tulivat onneksi niin korkeat jyrkänteet, että olin väkisinkin rastin pohjoispuolen kampajyrkänteiden luona. Petri viestitti myöhemmin nähneensä ehkä luolan suun näiden jyrkänteiden pohjoispäässä. En harmi kyllä käynyt siellä asti.
Käännyin siis vasemmalle ja lähdin seuraamaan mäen reunaa. Näin hetken päästä pienemmän jyrkänteen, mutta rasti ei ollut siinä, eikä seuraavassakaan. Hetken aikaa ihmettelin, missä on vika, mutta tajusin, että olin seurannut mäen reunaa samassa tasossa itäänpäin ja olin liian ylhäällä rastin kupeessa olevan vihreän alueen pohjoispäässä. Uusi suunta ja rasti löytyi sieltä mistä pitikin.
Metsässä alkoi olla jo aika hiljaista, harvakseltaan näkyi enää yksittäisiä suunnistajia siellä täällä. Pysähdysten aikana suurimmat äänet ympäristössä syntyivät siitä, kun tikka etsi ruokaa keloista. Tipahdin tämän pienen pummaamisen myötä vielä yhden pykälän: olin nyt 27:s.
16 oli taas juomarasti, ja tällä kertaa olin hoksannut katsoa sen ajoissa rastimääreistä. Eteneminen oli jo aika isojen linjojen etsimistä kuviorajoja pitkin: ensin vihreiden alueiden välistä metsäkoneen uralle, ja sitten siitä kääntäen kohti rastia kosteikon päätyttyä. Meinasin unohtaa leimata geelipussin imaisun ja veden hörppäyksen yhteydessä, mutta sekin tuli onneksi tehtyä ennen rastilta poistumista.
17 Piti olla lyhyt ja suoraviivainen rastiväli, mutta pienipiirteisellä alueella päädyin mäenreunaan rastille, joka ei ollut oma. Päättelin olevani hitusen liikaa lännessä, ja lähdin seuraamaan mäenreunalle muodostunutta uraa. Oikea kohta löytyi muutaman nyppylän päästä.
18 Sama ura jatkui eteenpäin mäenreunaa pitkin, ja jälleen tuli ensin vastaan toinen rasti. Tiesin kuitenkin missä olin, ja oma rasti löytyi hetken päästä helposti.
”Nyt saisi jo pikkuhiljaa loppua” alkoi olla tuntemus tässä kohtaa, kun sain heittää hyvästit kolmen tunnin tavoiteajalle. Jalat alkoivat olla sen verran väsyneet, että kivien ja juurakoiden ylityksissä piti tietoisesti nostaa niitä ylemmäksi, muuten uhkasi kompurointi. Kartan toisesta reunasta toiseen pitäisi vielä jaksaa edetä maaliin.
19 Pari pitkää väliä jäljellä ennen loppusyheröä. Kerta kiellon päälle kallioalueelle. Eteneminen alkoi olla jo melko mekaanista: Yritin lähinnä pysyä kiinni suunnassa ja jotenkuten jolkottaa eteenpäin. Ihan joka välissä en ollut millintarkassa sijainnissa kiinni. Suunta oli silti tarpeeksi suora, että viimeisen ojan ylityksessä tiesin valuneeni lähinnä hiukan rastiväliviivan eteläpuolelle. Jälleen kallioita tulkiten matka jatkui haparoiden mutta kohtuu suoraviivaisesti rastille. Tässä kohtaa olin edelleen sijalla 27.
20 Tämän karttapuoliskon pisin rastiväli. Olin jo katsonut aiemmin tiekierron järkevimmäksi tässä kohtaa suoritusta, Liveloxin mukaan en ollut ainut. Ensin etelään päin takaisin suurin piirtein samaan paikkaan kuin mistä olin kääntynyt metsään rastille 12. Viimeinen taatelipatukka pussukasta naamaan ennen vielä yhtä vesihuikkaa.
Tiellä oli pitkän aikaa helppoa etenemistä vaikka jalat olivatkin melko lopussa, ja vauhti nähtävästi auttoi: nostin itseäni tässä kohtaa pari pykälää lopulliselle 25. sijalle. Tiukkaa tekisi, jos meinaisin ehtiä vielä kolmessa ja puolessa tunnissa maaliin… Alainen Naulajärvi kimmelsi auringossa oikealla puolella ja syksyn värit piristivät menoa. Polun ja metsäkoneen uran tienoilla ennen puroa mäkeä ylös ja jyrkänteen eteläpuolelta kierto rastille.
21 Enää pari rastia jäljellä ja ratamestari jättänyt pahimmat pöheiköt vielä loppupäähän. Mutkittelin hiukan metsänrajaa pitkin, sitten vihreään ja toiselle kukkulalle. Meinasin hetken ajan jäädä liian pitkäksi aikaa puskan puolelle, mutta onneksi tajusin että vieressä on valkoista…
Kohteena oleva kukkula erottui mäeltä hyvin matalamman kasvillisuuden toiselta puolelta. Vielä kun pääsisi puskista ja ojista yli. Yksinäinen kivi oli helppo kohde.
22 Sitten vielä suoraan uraa pitkin viimeiselle rastille. Ura meni kukkulan yli, vaikka olin ajatellut kiertää sen, mutta tässä kohtaa se ei enää haitannut. Olin tulossa rastista hitusen vasemmalle, mutta korjaus ei ollut iso.
Tämän jälkeen vielä viitoitusta pitin maaliin. Alamäkeen oli helppo painaa, vielä löytyi takataskusta muutama juoksuaskel! Aivan ei kolme ja puoli tuntiakaan alittunut (loppuaika 3:34.51), mutta tässä vaiheessa olin vain tyytyväinen: metsästä oli päästy ehjänä pois ja hyväksytyllä suorituksella. Kun kuulin, etten ollut edes viimeinen, saatoin vähän jopa hymyillä. Olin radan 25. nopein 28 matkaan lähteneestä, ja SM-kisassa tulin sijalle 24 yhden ulkomaalaisen osallistujan takia.
Isä oli nauttinut kisakeskuksen auringosta odotetusti jo pidempään, Petri oli tullut noin 10 minuuttia aiemmin pois metsästä. Saimme kaikki kolme hyväksytyn tuloksen, mikä on ollut viime aikoina harvinaista: yleensä joku meistä on keskeyttänyt tai hylätty. Sitten vaan kuivaa päälle ja kotia kohti. On edelleen outoa käydä suihkussa suorituksen jälkeen, kun on ollut hetkeä aiemmin aivan läpimärkä.
Kilpailuvarustus oli toiminut kohtuullisesti. Sarjakuvaseura-paita oli sopivan lämpöinen tälle kelille. Evästä olisi ehkä pitänyt olla hitusen enemmän, kun lihasten energiataso alkoi selvästi olla lopussa viimeisillä kilometreillä. Toisaalta en tiedä, olisiko keho kelpuuttanut useampaa energiageeliä.
Eväät olivat vaimoni tekemässä uudessa mahavyössä. Se läpäisi tulikokeensa ja isäkin pohti haluavansa samanlaisen. Kengännauhoja sen sijaan sai sitoa kolme kertaa uudestaan, kun teippaukset irtosivat rasituksessa. GPS-käppyrätkin olisi ollut kiva saada kellosta ulos koko matkalta…
Naureskelin kotona miesten pääsarjan kisalle, jossa ratkaisut oli tehty yli 25 km radalla kahden ja puolen tunnin kisaamisen jälkeen vasta loppukirin yhteydessä. Yritin muistella kolmen vuoden takaista kurkoa, ja vaikka kartasta tunnistin missä tienoilla oltiin kierrelty, valoisassa ja ilman lunta maisemat olivat todella toisenlaiset. Tapahtumien karttoja on myös mielenkiintoista verrata toisiinsa, niiden tyyleissä kun on yllättävän paljon eroja.
Nyt kun harjoituskielto on purettu, päästään alueelle taas suunnistamaan. Vauhtiin päästään jo parin viikon päästä KurkoCupin osakilpailussa Erikoispitkän melkein tavallisenpituinen Kurko. Tuolloin päässee siis taas ihmettelemään maisemien muuttumista pimeässä.
Jälkikäteen ei ollut yhtään niin paha olo kuin joskus lyhyempien Jukola-osuuksien jälkeen. Treenaaminen siis vaikuttaa selvästi. En olisi kyllä muutama vuosi sitten vielä uskonut, että osallistun jossain urheilulajissa SM-kilpailuihin, saatika että yhdessä niistä rämmitään metsässä parisenkymmentä kilometriä!
Täytyy varmaan ensi vuonnakin ottaa kisalisenssi, niin on syy kierrellä ainakin lähialueen kisoissa. SM-erikoispitkä on vuoden päästä jälleen Keski-Suomessa, kun järjestäjänä on Saarijärven Pullistus. Kisamaasto sijaitsee karttarekisterin mukaan Sarjakuvaseuran kotimaastojen läheisyydessä: Liimattalan kylän ja Konginkankaan itäpuolella, Hirvaanmäen kylän pohjoispuolella. Jalat kuivina ei siitäkään taida selvitä, vaan nautitaan suomaastosta, ehkä vähemmillä kallioilla ja enemmillä harjuilla. Sitä odotellessa!
