Jo 12. Jukolan viesti minulle, ja tänä vuonna ensimmäistä kertaa avaamassa. Toistamiseen Mikkelissä, vuoden 2009 Karkialammen maastot olivat tutummat armeija-ajoilta!
Äänekosken Sarjakuvaseura oli kisaa ennen esillä mediassa, kun Yle teki pitkästä aikaa meistä jutun.
Perhosia mahanpohjassa
Jostain syystä tällä kertaa jännitin hirveästi etukäteen. En oikein keksinyt miksi, kun tämänhän pitäisi sujua jo rutiinilla, etenkin kun nyt olen kolmisen vuotta suunnistanut aktiivisemmin. Oletettavasti taustalla oli ainakin:
- Kevään terveyshaasteet. Sairastuin pian vaalien jälkeen, ja oloni on ollut sen jälkeen melko nuivea. Vasta puolisentoista viikkoa ennen kilpailua olo tuntui pitkästä aikaa energisemmältä.
- Jukolamaaston vaikeus. Olin jo etukäteen naureskellut sille, ja ennakoissakin puhuttiin ”ei ehkä vaikeimmasta Jukolasta ikinä, ehkä 1950-luvulla on ollut vaikeampia”…
- Hektinen aikataulu Jukolaa edeltävällä viikolla. Erinäisistä syistä sain kulkea Jyväskylän, Varkauden ja Helsingin välejä ennen Mikkeliin vaeltamista, josta aiheutui lisästressiä.
- Otsalamppu oli pätkinyt syksyn Kurkocupissa. Käytin sen huollossa ja lampusta ei löytynyt vikaa, mutta ostin varmuuden vuoksi uuden akun.
- Ja varmaan myös se on jollain tasolla vaikuttanut, että ensimmäistä kertaa avauksessa!
Jännitys jatkui aina siihen asti, kunnes pääsin liikkeelle, ja vaikka yhteislähtö oli hektisempi kuin tutummat aamun yhteislähdöt, ei sen jälkeen tarvinnut kuin keskittyä suunnistamiseen. Rastiväli kerrallaan!
Risukoita ja pöheikköjä
Ruuhkien selvettyä K-pisteellä matka sujui aina nelosrastille saakka. Ensimmäisen rastivälin sähkölinjan kohdalla kyllästyin letkassa juoksemiseen ja valitsin eri reitin jolla väistää isompia mäkiä. Maaston muodot ja ryteikköisyys tuli heti ilmi. Metsässä oli paljon metsätyökoneen uria, joita ei oltu merkitty karttaan, ja niissä oli joko hirveästi risuja, tai sitten vettä.
Nelos- ja vitosrastin välillä sattui ainut isompi pummi. Tähtäsin pitkällä välillä kohti metsäautotietä, joka olisi tarjonnut helppokulkuisemman alustan, mutta juuri ennen sille saapumista olen tehnyt mystisen kaarroksen 90 astetta vasemmalle. Hetkeä myöhemmin ihmettelin kallioita ja edessä näkyvää tiheää parin metrin mittaista ryteikköä. ”Missä ihmeessä…” Kompassista uusi suunta ja käännös kohti etelää, ja tielle ojanreunaa seuraten muun letkan kanssa. Juomarasti vahvisti, että olin päätynyt väärälle puolelle mäkeä.
TV-lähetys lohdutti jälkikäteen, kun paljastui, että useampi kakkososuuden huippuseura oli tehnyt ihan saman koukkauksen. Paikka ei siis ollut helpoimmasta päästä!
Vitos- ja kutosrastin väli meni sitten letkaa ja uraa seuraten, vaikka se veikin hölmösti mäen päältä rastille. Väsymys alkoi tuntua jaloissa ja vähensi intoa tehdä omia reitinvalintoja. Kutosrastilla meinasin kävellä päin TV-kameraa seuraavaa rastiväliä tutkiessani.
Rastit löytyivät tässäkin kohtaa helposti, ja välit 8–14 olivat nautinnollisinta pätkää eikä suotta ratamestarin suosikkialuetta. Lyhyehköt rastivälit ja vaihteleva maasto pitivät mielen virkeänä. Tuntui, että pysyin koko ajan kiinni kartassa ja rastit olivat juuri siinä missä pitikin.
Pikkuhiljaa eteneminen alkoi mennä enemmän kävelyksi, vaikka kuinka yritin tsempata. Tiepätkät jaksoin taas hölkätä, mutta vauhti hyytyi pariin kertaan vaikealla 16–17-välillä. Tällä kertaa metsäautotie löytyi helposti, kun risteyksen ohi oli jo kertaalleen mennyt. Tässä kohtaa alkoi tulla vastaan myös kakkososuuden juoksijoita.
”Jos menee kahteen ja puoleen tuntiin, on mennyt hyvin” sanoin ennen lähtöä, ja tämä aikaraja oli kulumassa armottomasti umpeen, vaikka kuinka yrittäisi kiriä. Oma väsymys näkyy selvästi Ylen lähetyksessä, jossa tassuttelen TV-rastille, leimaan ajassa 2.26:02, ja jatkan matkaa karttaa tarkastellen hitaasti, mutta varmasti.
Muutama juoksuaskel vielä tiellä kohti kolmanneksi viimeistä rastia, josta oli upeat maisemat kohti kisakeskusta ja valaistuja kallioita. Sitten vielä pudotus alas, ja viimeiset puristukset kohti maaliviivaa. TV-lähetys leikkaa vaihtopuomilta metsään seuraamaan kolmososuuden ensimmäistä TV-rastia juuri kun leimaan itseni maaliin, vähän alle kolme tuntia metsässä viihtyneenä. Koko rahan edestä siis.
”Oli ihan hirveetä”, taisin tokaista sedälleni samalla kun ojensin kartan hänelle.
Kohti Kotkaa
Jälkikäteen kun (välillä katkeilevaa tai pyörivää) GPS-käyrää seurailen, niin ei suorituksessa oikeastaan mikään muu mennyt vikaan kuin vauhdin puute. Reitinvalinnat menivät pääosin hyvin ja rastit löytyivät ihan nätisti. Täytyy siis olla itse suunnistukseen tyytyväinen! Ensimmäiset neljä rastia olin sijan 1000 paremmalla puolella, sen jälkeen näkyy selvästi vauhdin hyytyminen.
Sarjakuvaseuran jäsentenvälisessä kakkosjoukkue päihitti tänä vuonna ykkösjoukkueen. Tällä kertaa metsässä ei kulunut yli 24 tuntia, mutta kovin montaa kymmentä minuuttia siitä ei jääty.
Viimeisiä metsässä olijoita odotellessa kerettiin käydä jo tutkimassa ensi vuoden Hangon maastoja. Siellä odottaa huomattavasti tasaisempi alue — jopa tasaisempi kuin viimevuotinen Kauhava! On pakko lähteä kolmososuudelle ”pitkään yöhön” (lue: aamun auringonnousuun), koska se vielä puuttuu omista suorituksista. Sitä odotellessa!
