Jukola 2025

Jo 12. Jukolan viesti minulle, ja tänä vuonna ensimmäistä kertaa avaamassa. Toistamiseen Mikkelissä, vuoden 2009 Karkialammen maastot olivat tutummat armeija-ajoilta!

Äänekosken Sarjakuvaseura oli kisaa ennen esillä mediassa, kun Yle teki pitkästä aikaa meistä jutun.

Perhosia mahanpohjassa

Jostain syystä tällä kertaa jännitin hirveästi etukäteen. En oikein keksinyt miksi, kun tämänhän pitäisi sujua jo rutiinilla, etenkin kun nyt olen kolmisen vuotta suunnistanut aktiivisemmin. Oletettavasti taustalla oli ainakin:

  • Kevään terveyshaasteet. Sairastuin pian vaalien jälkeen, ja oloni on ollut sen jälkeen melko nuivea. Vasta puolisentoista viikkoa ennen kilpailua olo tuntui pitkästä aikaa energisemmältä.
  • Jukolamaaston vaikeus. Olin jo etukäteen naureskellut sille, ja ennakoissakin puhuttiin ”ei ehkä vaikeimmasta Jukolasta ikinä, ehkä 1950-luvulla on ollut vaikeampia”…
  • Hektinen aikataulu Jukolaa edeltävällä viikolla. Erinäisistä syistä sain kulkea Jyväskylän, Varkauden ja Helsingin välejä ennen Mikkeliin vaeltamista, josta aiheutui lisästressiä.
  • Otsalamppu oli pätkinyt syksyn Kurkocupissa. Käytin sen huollossa ja lampusta ei löytynyt vikaa, mutta ostin varmuuden vuoksi uuden akun.
  • Ja varmaan myös se on jollain tasolla vaikuttanut, että ensimmäistä kertaa avauksessa!

Jännitys jatkui aina siihen asti, kunnes pääsin liikkeelle, ja vaikka yhteislähtö oli hektisempi kuin tutummat aamun yhteislähdöt, ei sen jälkeen tarvinnut kuin keskittyä suunnistamiseen. Rastiväli kerrallaan!

Risukoita ja pöheikköjä

Ruuhkien selvettyä K-pisteellä matka sujui aina nelosrastille saakka. Ensimmäisen rastivälin sähkölinjan kohdalla kyllästyin letkassa juoksemiseen ja valitsin eri reitin jolla väistää isompia mäkiä. Maaston muodot ja ryteikköisyys tuli heti ilmi. Metsässä oli paljon metsätyökoneen uria, joita ei oltu merkitty karttaan, ja niissä oli joko hirveästi risuja, tai sitten vettä.

Pari eri reittivaihtoehtoa ykkösrastin suuntaan.
Letka taisi mennä jotenkin näin.

Nelos- ja vitosrastin välillä sattui ainut isompi pummi. Tähtäsin pitkällä välillä kohti metsäautotietä, joka olisi tarjonnut helppokulkuisemman alustan, mutta juuri ennen sille saapumista olen tehnyt mystisen kaarroksen 90 astetta vasemmalle. Hetkeä myöhemmin ihmettelin kallioita ja edessä näkyvää tiheää parin metrin mittaista ryteikköä. ”Missä ihmeessä…” Kompassista uusi suunta ja käännös kohti etelää, ja tielle ojanreunaa seuraten muun letkan kanssa. Juomarasti vahvisti, että olin päätynyt väärälle puolelle mäkeä.

GPS-käyräni mutkittelee väärään suuntaan.
Tarkoitus oli mennä nuolien mukaisesti tielle.

TV-lähetys lohdutti jälkikäteen, kun paljastui, että useampi kakkososuuden huippuseura oli tehnyt ihan saman koukkauksen. Paikka ei siis ollut helpoimmasta päästä!

Huiput mutkittelemassa TV-lähetyksessä
Huiput mutkittelemassa TV-lähetyksessä.

Vitos- ja kutosrastin väli meni sitten letkaa ja uraa seuraten, vaikka se veikin hölmösti mäen päältä rastille. Väsymys alkoi tuntua jaloissa ja vähensi intoa tehdä omia reitinvalintoja. Kutosrastilla meinasin kävellä päin TV-kameraa seuraavaa rastiväliä tutkiessani.

Rastit löytyivät tässäkin kohtaa helposti, ja välit 8–14 olivat nautinnollisinta pätkää eikä suotta ratamestarin suosikkialuetta. Lyhyehköt rastivälit ja vaihteleva maasto pitivät mielen virkeänä. Tuntui, että pysyin koko ajan kiinni kartassa ja rastit olivat juuri siinä missä pitikin.

GPS-käyrä rasteilla 8-16
Ristiin rastiin…

Pikkuhiljaa eteneminen alkoi mennä enemmän kävelyksi, vaikka kuinka yritin tsempata. Tiepätkät jaksoin taas hölkätä, mutta vauhti hyytyi pariin kertaan vaikealla 16–17-välillä. Tällä kertaa metsäautotie löytyi helposti, kun risteyksen ohi oli jo kertaalleen mennyt. Tässä kohtaa alkoi tulla vastaan myös kakkososuuden juoksijoita.

”Jos menee kahteen ja puoleen tuntiin, on mennyt hyvin” sanoin ennen lähtöä, ja tämä aikaraja oli kulumassa armottomasti umpeen, vaikka kuinka yrittäisi kiriä. Oma väsymys näkyy selvästi Ylen lähetyksessä, jossa tassuttelen TV-rastille, leimaan ajassa 2.26:02, ja jatkan matkaa karttaa tarkastellen hitaasti, mutta varmasti.

Kuvankaappaus Ylen TV-lähetyksestä, Miika leimaa keskellä yötä.
Oli muuten ihan sujuvan näköinen leimaus vaikka tossu ei nousekaan! (Olen kuvassa vasemmalla)

Muutama juoksuaskel vielä tiellä kohti kolmanneksi viimeistä rastia, josta oli upeat maisemat kohti kisakeskusta ja valaistuja kallioita. Sitten vielä pudotus alas, ja viimeiset puristukset kohti maaliviivaa. TV-lähetys leikkaa vaihtopuomilta metsään seuraamaan kolmososuuden ensimmäistä TV-rastia juuri kun leimaan itseni maaliin, vähän alle kolme tuntia metsässä viihtyneenä. Koko rahan edestä siis.

”Oli ihan hirveetä”, taisin tokaista sedälleni samalla kun ojensin kartan hänelle.

Kohti Kotkaa

Jälkikäteen kun (välillä katkeilevaa tai pyörivää) GPS-käyrää seurailen, niin ei suorituksessa oikeastaan mikään muu mennyt vikaan kuin vauhdin puute. Reitinvalinnat menivät pääosin hyvin ja rastit löytyivät ihan nätisti. Täytyy siis olla itse suunnistukseen tyytyväinen! Ensimmäiset neljä rastia olin sijan 1000 paremmalla puolella, sen jälkeen näkyy selvästi vauhdin hyytyminen.

Sarjakuvaseuran jäsentenvälisessä kakkosjoukkue päihitti tänä vuonna ykkösjoukkueen. Tällä kertaa metsässä ei kulunut yli 24 tuntia, mutta kovin montaa kymmentä minuuttia siitä ei jääty.

Viimeisiä metsässä olijoita odotellessa kerettiin käydä jo tutkimassa ensi vuoden Hangon maastoja. Siellä odottaa huomattavasti tasaisempi alue — jopa tasaisempi kuin viimevuotinen Kauhava! On pakko lähteä kolmososuudelle ”pitkään yöhön” (lue: aamun auringonnousuun), koska se vielä puuttuu omista suorituksista. Sitä odotellessa!

Karttakuva Kotkan kisa-alueesta.
Taitaa olla 2,5 m käyräväli ensi vuonna luvassa (tällä zoomaustasolla 10 m)

Stereotypioita purkamassa

Kiinalaisen teknologian vaaroista on varoiteltu viime aikoina. Autot vuotavat tietoja valmistajilleen, verkkolaitteissa väitetään olevan takaportteja (vaikkei todisteita niistä ole löytynyt) ja valtio tukee avokätisesti tuotekehittelyä. Lisäksi tuotteiden laatuun ei ”tunnetusti” voi luottaa.

On kuitenkin väärin suhtautua kaikkeen Kiinasta tulevaan ensisijaisesti pahana. On vinoutunutta syyllistää ensisijaisesti kiinalaista mielenlaatua ongelmista, jotka todellisuudessa toistuvat monissa yrityksissä, myös länsimaisissa. Kaikilla autonvalmistajilla on löyhä suhtautuminen tietoturvaan. Nokiankin verkkolaitteissa on ollut teknologiaa jonka avulla niitä on käytetty väärin Iranissa. Länsimaiden tukijärjestelmät estävät köyhempien maiden maataloutta kehittymästä (ja aiheuttavat sivuvaikutuksena maahanmuuttoa).

Pelkoihin perustuvilla stereotypioilla on tapana vahvistua ja pidemmän päälle voi olla vaikeaa käydä keskustelua todellisista ratkaisuista, kun ongelmat sidotaan ihmisryhmien ominaisuuksiin. Aina löytyy myös tahoja, jotka hyödyntävät tilannetta vahvistaen tuntemuksia saadakseen siitä taloudellista tai poliittista etua. Kierrettä voi olla vaikeaa katkaista, kun se on päässyt alkuun.

Kiinan tapaan myös Venäjään suhtaudutaan skeptisesti. Putinin fasistista diktatuuria ei tule toki hyväksyä. Pelot johtavat kuitenkin myös harhaan: into opiskella venäjää on pohjamudissa.

Itseäni Ukrainan sota sen sijaan motivoi vihdoin ottamaan edes kielen alkeet haltuun Duolingon avulla. Nyt jos koskaan olisi hyvä hetki ymmärtää venäläistä kulttuuria myös muilla tavoin kuin Martti J. Karin luennon kautta. En ole vielä päässyt kovin pitkälle: Karamazovin veljeksetkin jäi jostain syystä kesken, vaikka luin suomennosta.

On helppoa jäädä jumiin omaan ideologiseen nurkkaansa ja huudella sieltä muille. Rakentavampaa on tutkia omia pelkojaan ja miettiä kuka niitä luo ja miten niihin voi vaikuttaa. Tulisi myös tutustua muiden sanomisiin ja auttaa heitä tunnistamaan niiden taustat. Stereotypioiden purkaminen vaatii uteliaisuutta ja uskallusta.

Kesän 2022 mietteitä

Kesälomalla on ollut jälleen ylimääräistä aikaa ajatella maailman menoa. Muutama nosto matkan varrelta.

Eläimet yhteiskunnassa -kirjan lukemisen jälkeen oli erittäin mielenkiintoista metailla mursu-uutisointia ja koko mursuilmiötä. Välillä mursuun suhtauduttiin itsenäisenä olentona, joka saa valita oleskelupaikkansa ja suuntansa vapaasti, toisalta taas välillä ihminen otti sankarin ja pelastajan roolia avutonta eläintä kohtaan.

Kirja sai jälleen kerran pohtimaan suhdettani eläinteollisuuteen. Vielä yliopistoaikaan salaatit olivat lautasellani vähemmistönä (”kyllä kasvavan miehen täytyy saada lihaa”). Olen kuitenkin sen jälkeen vähentänyt lihansyöntiä jo vuosia ensisijaisesti eettisistä syistä, ympäristösyiden tullessa hyvänä kakkosena. Viime vuosina, kun budjettiakaan ei ole tarvinnut niin paljoa tuijottaa, olen yrittänyt ostaa eettisemmin tuotettuja lihatuotteita silloin kun niille on ollut tarvetta. Täysvegaanista en menisi vielä hetkeen, sillä vaikka maito on muuttunut kaurajuomaksi, ulkokananmunat ja satunnaiset juustot ovat edelleen käytössä. Askelia ei voi ikävä kyllä ottaa tyhjiössä, sillä esim. lasten makumieltymyksiin on vaikeaa vaikuttaa.

Toinen mielenkiintoinen lukukokemus oli Pauliina Haasjoen esseekokoelma Himmeä sininen piste. Eläinteollisuus toki mainitaan, mutta Haasjoki pohdiskelee maailmamme suuntaa muistakin kulmista. Olemmeko yksin maailmankaikkeudessa? Onko näköpiirissä positiivisia tulevaisuuksia? Jääkö maapallolle mitään resursseja antroposeenin jälkeen? Tämä teos yhdistettynä kesän helleuutisointiin, ilmastokriisin vääjäämättömään ovelle kolkutteluun sekä ihmisen toimista aiheutuvaan sukupuuttoaaltoon ohjaa ajatukset väistämättä melko pessimistisille kierteille.

Potentiaalisiin tulevaisuuksiin liittyen olen noitunut monta kertaa sitä, kuinka moni asia olisi lopulta vain poliittisesta tahdosta kiinni. Päätökset sydäntäni lähellä olevista aiheista (kestävämpi liikkuminen ja logistiikka) eivät olisi lopulta monimutkaisia (lisää junia, parempaa pyöräilyinfraa, miellyttävämpää kaupunkiympäristöä…), mutta kantamat ovat niin pitkiä että mitään edistystä ei tunnu tapahtuvan. Pari hiljattain vastaan tullutta esimerkkiä omasta elämästä:

  • Mökistä vajaan viiden kilometrin päässä kulkee kymmenisen vuotta sitten isolla rahalla perusparannettu junarata, jolla ei kulje junaliikennettä. Bussiyhteyttäkään ei kesäaikaan käytännössä ole. Mökille oli käytännössä pakko mennä autolla. Vaihtoehtoisessa todellisuudessa tähtäisimme Sveitsin malliin, jossa käytännössä on rakennettu yhtenäiset säännölliset matkaketjut mistä tahansa mihin tahansa.
  • Kävimme Savonlinnassa. Viime käynnin jälkeen keskustasta on siirretty valtatie saarten pohjoisreunassa kulkevalle ohitustielle. Vanha (paikoin edelleen nelikaistainen!) tie on kuitenkin jätetty lähes sellaisenaan paikalleen sen sijaan että samassa yhteydessä olisi kavennettu ajoratoja reilusti ja parannettu kävelyolosuhteita, lisäten myös saarten sisäosien houkuttelevuutta. Nyt suurin osa turisteista liikkuu edelleenkin saarten reunamilla, joissa autoliikenne on vähäistä.

Hundred Rabbits -kollektiivi on inspiroinut monin tavoin. Rekka ja Devine ovat asuneet jo muutaman vuoden purjeveneessä ja luoneet digitaalista taidetta monin tavoin. Heidän ylläpitämillään sivustoilla (ml. GrimGrains-keittokirja) voi seurata seikkailuja ympäri maailmaa, perehtyä syvällisemmin ongelmiin, joita he ovat joutuneet ratkaisemaan matkan varrella sekä tutustua heidän näkemyksiinsä maailmasta. Varsin ”perinteisen Internetin” tyylistä sisältöä siis!

Kun he huomasivat, miten paljon energiaa ja jatkuvaa yhteyttä Internetiin nykyaikaiset ohjelmistot vaativat, he loivat minimalistisen uxn-arkkitehtuurin permacomputing-hengessä. Uxn:llä tehdyille ohjelmistoille voi luoda ajoympäristön (käytännössä siis virtuaalikoneen) hyvin pienilläkin resursseilla. Sovellukset eivät ole kovin monimutkaisia, mutta niiden ilmaisukyky on kuitenkin tarpeeksi voimakas, jotta niillä voi kirjoittaa tekstiä (vaikkapa uusia uxn-sovelluksia) ja luoda grafiikkaa tai musiikkia.

Ja vinkattakoon vielä että myös Neocitiesin kautta voi löytää uudelleen vuosituhannen vaihteen nettikokemuksen.

Muuttopäivä

Tänään näkemistelin (en hyvästellyt vaan sanoin näkemiin) betonikolossi-asuntoni Viitaniemen perukoilta.

Siirsin omaisuuteni säilöön vanhempieni hoiviin, johon itsekin käperryn muutamaksi (viideksi) päiväksi ennen matkaanlähtöä. Vielä olisi muutama juttu jotka pitäisi saada hoidettua, mutta vaihtoonlähtö alkaa nyt todellakin konkretisoitua ns. matkalaukkuelämän alettua.

Jännää 🙂

Muokkaus: No niin, saisinkohan kuvan talostakin tuonne viimein 😉
Muokkaus 2: En saanut. Höh.
Muokkaus 3: No nyt toimii 🙂