Lukioaine syksyltä 2004.
”Voisiko kaikista kasvaa kullannuppuja?” kysytään rakennusliikkeen mainoksessa. Miksi ei? Mainoksessa tuodaan esille kodikkuus, joka on tärkeä elementti kouluissa lasten hyvinvoinnin kannalta. ”Isoista ihmisistä tulee mukavia työkavereita”, teksti väittää. Samalla sivulla on mielipidekirjoitus, jossa opettaja perää koulupukuja suomalaisiin kouluihin. Puvut kuulemma ”lisäävät koulurauhaa”; kouluväkivalta johtuu vaatteista.
Kuka loppujen lopuksi päättää, mikä nuorille on parasta? Eivät varmastikaan nuoret itse. Jos mielihaluiltaan ailahtelevaiset lapsikullat päästettäisiin yhteiskunnan puikkoihin, järjestelmä olisi pian ojassa heilahdeltuaan ensin hallitsemattoman näköisesti tienreunalta toiselle. Tästä syystä aikuiset joutuvat tekemään päätöksiä nuorten puolesta.
Kuuntelevatko nämä päätöksentekijät sitten tuota nuorempaa väestönosaa? Suurin osa nuorten mielipiteistä jää helposti huomaamatta, ellei sitä esittäneellä henkilöllä ole vahvaa puolestapuhujaa aikuisten keskuudessa. Itse päätöksenteko voi olla nuorten korvaan hyvinkin sekavaa, kuten 15-vuotias Juho Pääkkönen kuvaa lehtikirjoituksessaan: ”Ensi minuuteista lähtien olen koko keskustelusta aivan ulkona – sanavarastoni ei riitä kääntämään puhetta suomeksi.”
Näistä päätöksentekoon liittyvistä ongelmista johtuen aikuiset voisivat päättää pakottaa nuoret miltei mihin tahansa. Hyvänä esimerkkinä ovat koulupuvut, joita Suomessa ei vielä ole, mutta jotka voitaisiin ottaa käyttöön melkein hetken mielijohteesta. Nuoriahan ei tässä asiassa kuunneltaisi – he kun ”eivät ymmärrä omaa parastaan”. Toisaalta tällaisen päätöksen jälkeen nuoret todennäköisesti vain tyytyisivät omaan osaansa. Joitain radikaaleja saattaisi näkyä, mutta pian he palaisivat ruotuun.
Loppujen lopuksi on aivan sama, kuka päätökset tekee, kunhan niitä tehtäessä kuunnellaan nuorten mielipidettä. Myöskään ei tulisi yleistään kaikkien nuorten olevan mummontappajia tai nörttejä, vaan kohdella kaikkia tasapuolisesti. Tällöin kaikista voisi todellakin kasvaa kullannuppuja.