Utopiat

Utopiasarja 5: Mainokseton kaupunki

kirjoittaja

Tässä artikkelisarjassa puhun utopioista. Mihin enemmän tai vähemmän utopistisiin ajatuksiin olen viimeisen 20 vuoden aikana tutustunut, miten niihin suhtaudun ja ovatko niiden tavoitteet edenneet? Lue kaikki sarjan artikkelit tästä.

Mainonta Internetissä on lähtenyt käsistä jo vuosia sitten. Monilla verkkosivuilla sisältö on täysin toissijaista suhteessa mainoksiin. Kaikki, jotka tietävät mahdollisuudesta, käyttävät mainoksen estäjiä. Mainokset estämällä säästyy turhalta verkkoliikenteeltä, vähentää tietokoneen kuormitusta ja säästyy myös haittaohjelmilta.

Mainosyhtiöt eivät tästä pidä, ja yrittävät kannustaa kaikin keinoin käyttäjiä sulkemaan mainosten esto-ohjelmat. Googlen emoyhtiö Alphabet on ollut tämän suhteen jakomielisessä tilanteessa: Samaan aikaan kun toinen osa yrityksestä yrittää myydä verkkomainoksia, toisessa osassa kehitetään Chrome-selainta, jonka yksi suosituimpia lisäosia on ollut mainostenestäjä, uBlock Origin.

Markkinamiehet ovat voiton päällä: Chromesta ollaan poistamassa ominaisuudet, jotka sallivat täysimittaisen mainosten eston. uBlock toimii edelleen täydellä teholla esimerkiksi Firefox-selaimessa, mutta pelkona on, että jossain vaiheessa Mozillakin taipuu taloudellisten realiteettien edessä. Vuosikertomuksessaan säätiö puhuu mm. ”eettisempien” mainostuskeinojen puolesta.

Verkossa mainoksia voi jossain määrin siis edelleen estää, mutta kaupunkitilassa mainoksista ei voi kieltäytyä. Niiden lukumäärä ja mittakaava kasvaa pikkuhiljaa, samalla kun videoseinät korvaavat yhä useamman staattisen mainostaulun. Pahimmillaan osa mainostauluista häiritsee kuvan lisäksi myös äänellä. Tämä kaikki lisää kaupunkitilassa olevia ylimääräistä hälyä ja aistiärsykkeitä, jonka seurauksena jotkin ihmiset saattavat valita jäävänsä mieluummin kotiin.

Mainostaulut ovat myös turvallisuusriski. Liian kirkas taulu väärässä paikassa voi sokaista liikkujan pimeällä, etenkin jos kuvan kirkkaus vaihtuu äkillisesti tummemmasta kirkkaaseen. Tällä viikolla uutisoitiin, kuinka mainostaulu oli irronnut tuulessa ja tappanut ihmisen Tampereella.

Voisimme myös tehdä toisin ja päättää, ettemme halua kaduillemme ylimääräisiä mainoksia. Mainostaulujen sijaan näkisin katukuvassa mieluummin puita, pensaita ja köynnöksiä.

São Paulon kaupungissa ei ole sallittu mainoksia vuodesta 2007 alkaen. Mainosten poistolla oli yllättäviä seurauksia: monessa paikassa paljastui, että mainostaulut peittivät konkreettisia ongelmia, kuten slummikortteleita tai laittomia hikipajoja. Poiston jälkeen näihin pystyttiin puuttumaan.

Liike-elämän toimijat vastustivat lakia (ja vastustavat edelleen), mutta kaupungin asukkaat ovat kannattaneet sitä. Jälkimmäisten sanan tulisi olla vahvemmalla, kun puhutaan oman asuinalueen viihtyvyydestä.

Kōdō Simone meni hiljattain vielä pidemmälle: hän ehdotti, että kaikenlaisen mainonnan voisi kieltää kokonaan. Simonen mukaan markkinoinnin tarkoitus ei ole nykypäivänä enää lisätä ihmisten tietoa, vaan synnyttää tunnereaktioita. Tästä johtuen kyky ajatella kriittisesti omilla aivoillaan vähenee, populismi nousee ja ihmisten hyvinvointi vähenee.

Tässä ollaan taas utopian ytimessä: Ehdotetaan jotain sellaista, joka on täysin kuvitelmien äärilaidasta, tai jopa vähän sen yli. Mikäli mainokset eivät lisää viihtyvyyttä, miksi meidän tulisi sietää niitä?

Utopiasarja 4: Linkkijunalla mummolaan

kirjoittaja

Tässä artikkelisarjassa puhun utopioista. Mihin enemmän tai vähemmän utopistisiin ajatuksiin olen viimeisen 20 vuoden aikana tutustunut, miten niihin suhtaudun ja ovatko niiden tavoitteet edenneet? Lue kaikki sarjan artikkelit tästä.

Lähetyslapsena ihastuin pienestä pitäen lentokoneisiin. Kuljimme vuosittain tuhansien kilometrien matkan Suomen ja Senegalin välillä. Lentokentän ja -koneen tunnelma oli aina yhtä ihmeellinen, olkoonkin että tylsyys iski aina lopulta jossain kohtaa pitkää matkaa. Vielä tänäkin päivänä lentäminen on mielestäni yhtä maaginen kokemus, esimerkki siitä miten ihmiset pystyvät tekemään jotain aivan mahdottomalta kuulostavaa, mikäli siihen vain riittää tahtoa.

Senegalissa liikuimme yleensä paikasta toiseen autolla. Taisimme tehdä kaikkien vuosien aikana kertaalleen matkan Dakarista Saint-Louisiin junalla, ja ainakin jonkin kerran muistan isäni jääneen samalle välille junan hajottua. Nykyään kyseistä junayhteyttä ei enää ole, ja kiskotkin on purettu jossain kohtaa loppumatkalta. Toisaalta Dakarin lähiseutua palvelee nykyaikainen, melko pienimuotoinen lähijunaliikenne.

En kiinnittänyt nuorena Suomessa raideliikenteeseen erityisemmin huomiota. Tiedostin, että Jyväskylästä pääsi kulkemaan suuriin kaupunkeihin kohtuullisesti, samoin kuin sen, että lähiliikenne toimii paremmin ainoastaan pääkaupunkiseudulla. Innostuin rautateistä ja junista todella oikeastaan vasta Belgiassa vietetyn yliopistovaihdon yhteydessä. Halusin ensin kokea konkreettisesti matkustamisen etäisyyksineen, kun kuljin junalla Tukholmasta Pariisiin. Sen jälkeen Keski-Euroopan tiheä ja kattava rautatieverkosto sai minut kulkemaan helposti paikasta toiseen ja tutustumaan moniin uusiin kohteisiin.

Aloin hahmottaa sitä, miten rautatiet ovat osa liikennejärjestelmää. Suomeen palattuani liityin SRHS:n jäseneksi, koska halusin osallistua muiden kiinnostuneiden toimintaan lisäämällä valokuviani Vaunut.orgiin. Osoitin tietyntasoista ekkoilua täydentämällä aiheeseen liittyviä Wikipedia-artikkeleita. Lopulta aloin kiinnittää huomiota siihen, miksi Suomessa (ja Keski-Suomessa) rautatiet ovat jääneet sivuosaan.

Miksi liikennepolitiikkamme on niin (henkilö)autopainotteista? Miksi vanhempani ovat pystyneet kulkemaan Jyväskylän ja Äänekosken välillä junalla vielä 1980-luvun alussa? Miksen minä ole saanut mennä mummolaan junalla? (Paitsi silloin kerran museojunamatkalla)

Suoria syitä löytyy toki monia (ja niitäkin voisin joskus eritellä tarkemmin), mutta lopulta kyse on vain siitä, minkälaista liikennepolitiikkaa haluamme harjoittaa. Niin EU:n kuin Suomen tasolla poliitikot puhuvat, että täytyy tehdä valintoja, jotka edistävät kestävämpää liikkumista. Käytännössä todelliset radikaalit uudistukset vaan jäävät vähiin.

Käytämme edelleen huomattavasti enemmän euroja (henkilö)autoliikenteen status quon ylläpitämiseksi kuin raideliikenteen olosuhteiden parantamiseen. On vaikuttanut siltä, että liikenneministeriössä ei ole ollut suuria intohimoja muuttaa politiikan painopisteitä riippumatta siitä, mikä hallitus on ollut vallassa minäkin hetkenä.

Pieniä positiivisia signaaleja on toki ollut. Keski-Suomen liitto sentään tutki muutama vuosi sitten, kuinka paljon jonkinlainen lähiliikennemalli voisi maksaa. Aluestrategioissa on varattu tilaa lähijunien vaatimalle infrastruktuurille. HSL-alueella laajennetaan pikaratikkaverkkoa. Tampereen seudulla ratikka- ja lähijunaliikenteen suosio on yllättänyt kaikki. Turussakin suunnitellaan jo ratikoiden palauttamista.

Minä joudun silti lähivuodetkin hyppäämään (sähkö)autooni ja ajamaan sillä mummolaan, sen sijaan, että pyöräilisin Jyväskylän matkakeskukselle, heittäisin pyörän junaan, ja jatkaisin polkien perille Äänekosken päässä. Linkki-junan utopiaa odotellessa.

Utopiasarja 3: Liikuntapääkaupunki

kirjoittaja

Tässä artikkelisarjassa puhun utopioista. Mihin enemmän tai vähemmän utopistisiin ajatuksiin olen viimeisen 20 vuoden aikana tutustunut, miten niihin suhtaudun ja ovatko niiden tavoitteet edenneet? Lue kaikki sarjan artikkelit tästä.

Mennään utopiasarjassa lähemmäksi ja otetaan tähän väliin ”mini-utopia” Jyväskylästä. Kaupunki lähti tavoittelemaan joitain vuosia sitten liikuntapääkaupungin asemaa nostaen sen yhdeksi strategiseksi tavoitteeksi.

En aluksi osannut kiinnittää tähän muutokseen erityistä huomiota. Osittain se johtui siitä, etten ollut vielä tuolloin löytänyt itselleni parhaiten sopivia liikkumisen tai urheilun tapoja. Käsittelin tuolloin liikuntaa lähinnä hyötyliikuntana esimerkiksi työmatka- ja asiointipyöräliyn kautta, tai portaiden käyttönä hissin sijaan sekä joukkoliikenteen pakottamina kävelymatkoina kotiovelta pysäkille ja työpaikan ovelle.

Jyväskylässä on joka vuosi toukokuussa pyöräilyviikko. Osana viikon ohjelmaa järjestetään aina myös seminaari, jossa käsitellään kaikenlaista pyöräilyyn enemmän tai vähemmän liittyvää. Vuonna 2016 yhtenä seminaarin osana käytiin läpi kaupungin liikuntapaikkojen tuon ajan investointeja. Kun virkahenkilö esitteli eri puolille kaupunkia syntyneitä ja syntyviä pallokenttiä, skeittipuistoja ja pumptrack-ratoja, huomasin välistämättä innostuvani.

Olin hämmentynyt: olin tottunut siihen, että kaupungilta kuulee yleensä vain leikkauksia, kurjuuksia ja köyhyttä. Tuolloin kuitenkin kerrottiin, miten paljon erilaisia lähiliikuntapaikkoja oli luvassa ympäri kaupunkia, joita kuka tahansa pääsisi hyödyntämään ilmaiseksi! Mikään muu esitys ei ole vuosien varrella jäänyt yhtä hyvin mieleeni, ja vain sen takia, että se sai hymyn huulilleni kertomalla konkreettisista asioista, joita kaupungissamme tapahtuu.

Investointitahti on jatkunut. Vaikka mediassa näkyvin hanke Hippos ei olekaan edennyt alkuperäisen suunnitelman mukaisesti, lähilliikuntapaikat ovat sen kuin lisääntyneet koulujen, päiväkotien ja päiväkeskusten läheisyydessä. Myös rantaraittia on laajennettu ja välineitä on lisätty sen varrelle.

Liikuntapääkaupunki alkaa näkyä muuallakin kaupungin toiminnassa, mutta hitaasti. Vuonna 2015 hyväksytyn pyöräilyn edistämisohjelman toimeenpano olisi mitä parhainta liikuntapääkaupunkibrändin edistämistä. Sitä ei ikävä kyllä ole toteutettu suunnitelman mukaisesti, ja tavoite 25 % pyöräilyn kulkutapaosuudesta vuoteen 2025 mennessä ei tule varmasti toteutumaan.

Sotekustannuksia säästävään, liikkuvaan ja liikunnalliseen elämäntapaan ei ole poppaskonsteja: se onnistuu vain liikkumalla. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että rakenteet vaikuttavat kaikilla tasoilla. Kuten olen kertonut, olen pakottanut itseni liikkumaan sillä, etten omistanut pitkään aikaan autoa. Vastaavasti kaupunki voi kannustaa liikkumaan parantamalla entisestään liikkumisen olosuhteita. Se tarkoittaa parempia pyöräteitä, kattavampaa joukkoliikennettä, miellyttävämpiä kävelyreittejä. Sekä toki niitä monipuolisia lähiliikuntapaikkoja.

Haluan kuulla vastaavanlaisia hienoja esityksiä liikuntaolosuhteiden paranemisesta myös jatkossa. Nämä ovat niitä juttuja, joista pitäisi pitää enemmänkin melua. Näin muutkin pääsevät kokemaan sen tunteen, kun jotain tavoitellaan, ja sitä kohti todella päästään. Näin utopiat tulevat tosiksi.

Utopiasarja 2: Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi

kirjoittaja

Tässä artikkelisarjassa puhun utopioista. Mihin enemmän tai vähemmän utopistisiin ajatuksiin olen viimeisen 20 vuoden aikana tutustunut, miten niihin suhtaudun ja ovatko niiden tavoitteet edenneet? Lue kaikki sarjan artikkelit tästä.

Kun vuosia sitten kampanjoimme vaaliteltalla Jyväskylän Kävelykadulla, ständille pysähtyi yksi politiikasta selvästi kiinnostunut henkilö keskustelemaan kanssamme. Hän ei lopulta ollut niin kiinnostunut meidän sanomastamme, vaan paljasti kannattavansa puoluetta, joka ajaisi täysin automatisoitua avaruushomoluksuskommunismia.

Siis mitä?

Kyseessä on Internetin tuottama väännös Aaron Bastanin alun perin kehittämästä utopiasta, täysautomatisoidusta luksuskommunismista, jonka sanomaa on vielä vähän laajennettu avaruuden ja arvoliberalismin kautta. Suomessa ajatuksia on tuonut esille Pontus Purokuru samannimisessä kirjassaan.

Luksuskommunismi edustaa selvästi nykymaailmasta ponnistavaa utopiaa. Jokainen sen nimen osista paljastaa palan siitä yhteiskunnasta, jota sen kannattajat haluavat rakentaa.

Automaation mahdollistama työn tehokkuuden lisääminen on viime vuosina vaikuttanut paljon siihen, miten työt jakautuvat. Työaikaa on välillä pidennetty tuottavuuden lisäämisen nimissä, mutta luksuskommunismi puhuu päinvastaisesta. Jos automaatioaste nousee, ihmisten vapaa-ajan ja itsensä toteuttamisen määrä pitäisi kasvaa.

Olen itsekin ollut monesti työviikon lyhentämisen kannalla. Jos nykymallin mukaista kokoaikatyötä ei riitä kaikille, pitäisikö työpäivien määrää vähentää nykyisestä? Tuolloin ylityöllistetyt saisivat enemmän vapaa-aikaa, ja työttömille löytyisi lisää tehtävää. Olen ajatellut palata tähänkin aiheeseen jonain päivänä.

Luksuskommunismi sijoittuu avaruuteen, ja pitää näin yllä tähtiin kurkottelun unelmaa. Kun ihmiskunta levittäytyy maapallon ulkopuolelle, se valloittaa uusia planeettoja ja levittää mukanaan utopistista sanomaansa. Tasa-arvoon ja muiden kunnioittamiseen viitataan homo-liitteen kautta.

Utopia on nimensä mukaisesti vahvan vasemmistolainen, ja tämä on se osuus mikä ei ihan niin paljoa iske minuun. Ymmärrän kuitenkin mistä tämä kumpuaa: jos kaikki mahdollinen on automatisoitu, ihmisille ei ole enää tarjolla perinteisiä työtehtäviä. Työnteko muuttuu vapaaehtoiseksi itsensä toteuttamisen tavaksi. Edellisen utopiasarjani artikkelin aihe, perustulo, liittyy tähän, mikäli haluamme säilyttää jonkinlaisen markkinatalouden perusmuodon, jolla jokainen voi vaikuttaa haluamansa luksuksen määrään.

Oletettavasti täysin automatisoidussa utopiassa automaation kehittäminen olisi keskittynyt muutamalle jättimäiselle teknologiayritykselle. Olemme käyneet ja joudumme jatkossakin käymään keskusteluja siitä, millä mekanismilla teknologiajättien voittoja jaetaan niille yhteiskunnille, joissa ja joihin ne vaikuttavat. Emme toistaiseksi ole keksineet tähän täysin aukottomia malleja.

Luksuskommunismin tulevaisuudenkuva on jossain määrin järjetön, mutta kuitenkin tavoiteltavissa oleva. Se on mielestäni radikaaliudessaan kiehtova ja jännittävä: samaan aikaan siinä on paljon tuttua, mutta se edustaa rajusti nykyisestä poikkeavaa elämäntapaa.

Minusta ei tullut vaalikadulla luksuskommunismin varaukseton kannattaja, enkä ole sitä tänäänkään. Elämäni olisi kuitenkin köyhempi, jos en tietäisi siitä. Utopiana se on mielestäni loistava, ja tietyt osat jopa tavoiteltavia. Se muistuttaa, että aina voi tavoitella kuuta taivaalta. Jos sitten saavuttaisi edes pilvet.

Utopiasarja 1: Perustulo

kirjoittaja

Tässä artikkelisarjassa puhun utopioista. Mihin enemmän tai vähemmän utopistisiin ajatuksiin olen viimeisen 20 vuoden aikana tutustunut ja miten ne ovat edenneet? Lue kaikki sarjan artikkelit tästä.

Aloitan sarjan keskeltä aakkosia kovalla P:llä eli perustulolla. Se on luultavasti aihe, josta olen kirjoittanut eniten blogissani, joten kerrataan heti alkuun yhtä suosikkiutopiaani.

Perustulon idea on radikaali: mitä jos sen sijaan, että ihmiset hakevat Kelalta tai sosiaalitoimistosta rahaa silloin kun sitä tarvitsevat elämiseen, valtio maksaisi jokaiselle kiinteän summan kuukausittain ilman perusteluja?

Perustulossa (tai negatiivisessa tuloverossa, miksi sitä nyt haluaakaan kutsua) minua on aina viehättänyt ajatus siitä, että henkilö siirtyy objektista subjektiksi. Sen sijaan, että hän joutuu nöyrtymään ja hakemaan etuuksia viranomaisilta, viranomaiset kutsuvatkin hänet mukaan yhteiskunnan elämään tarjoamalla täysin vastikkeetonta rahaa.

Perustuloa on tarjottu ensimmäisiä kertoja Suomeen jo 1990-luvulla, josta voi lukea mm. Osmo Soininvaaran kirjoista. Hän on kuvannut myös sitä, miten moneen kertaan häntä on kielletty nostamasta aihetta edes esille silloin kun olisi ollut perusteita, esimerkiksi työssään sata-komiteassa.

Vuosina 2016-2017 järjestettiin perustulokokeilu, jossa valitulle joukolle pitkäaikaistyöttömiä myönnettiin työmarkkinatuen suuruinen perustulo. Kokeilun tuloksista vedettyjä johtopäätöksiä oli mielenkiintoista metailla. Päättävät tahot päätyivät muodostamaan negatiivisen kannan kokeilun laajentamiselle perustuen ainoastaan puhtaasti taloudelliseen näkökulmaan. Kokeeseen osallistuneiden työllistymisessä kun ei havaittu mitään merkittävää eroa verrattuna kontrolliryhmään.

Tulosten mielestäni kiinnostavampi ja merkityksellisempi seikka olikin se, miten koeryhmä koki itsensä henkisesti tyytyväisemmäksi ja vapautuneemmaksi byrokratian kahleista. Tämä asia on vaikeammin taloudellisesti mitattavissa, joten sitä ei Suomessa ymmärretä. Voisin kuvitella, että pidemmän päälle vähemmän masentuneet ja ahdistuneet työttömät pienentäisivät sosiaali- ja terveyskuluja, mutta se jää spekuloinnin puolelle. Tuomas Muraja on ilmeisesti samaa mieltä kirjassaan Perustulokoe-eläin, jota en ole ehtinyt lukea.

Perustulon hienous on se, että sitä voi kannattaa sekä ”oikeistolaisesti” että ”vasemmistolaisesti” ajatellen. Toisaalta sitä voi varmaan myös vastustaa samoista syistä. Toistaiseksi perustulon suurimpana esteenä tuntuu olevan, ettei yksikään suurista puolueista ole lähtenyt oikeasti ajamaan sen asiaa.

Keskusta oli hetkellisesti myöntyväinen perustulokokeiluun, mutta sen tulosten julkistuksen jälkeen kannatus on ollut hiljaista. SDP pelkää ilmeisesti, että ilmainen raha vähentää ammattiliittojen kannatusta, vaikka tässä on kyse täysin eri asiasta kuin työttömyyskassojen jäsenyydestä. Päinvastoin, perustulo vahvistaa työntekijän asemaa markkinoilla, kun tämä voi kieltäytyä huonoista työehdoista ilman pelkoa karensseista. Kokoomus on silloin tällöin ollut kallellaan etenkin negatiiviseen tuloveroon pohjautuviin perustulomalleihin. Perussuomalaisten perinteisessä kannattajakunnassa olisi monia perustulosta hyötyjiä.

Perustulo näkyi vielä voimakkaasti puolueiden agendalla eduskuntavaaleissa 2019, mutta sen jälkeen erinäiset kriisit ovat lakaisseet sen jälleen piiloon maton alle. Mikäli vanhat merkit pitävät paikkaansa, se ilmestynee taas näkyviin 2030-luvulla. Sosiaaliturvauudistuksestakaan ei ole tulossa kovin perustulomaista. Ainut yhteinen tekijä on yhteinen tukimuoto eri elämäntilanteissa oleville ihmisille, mutta syyperustaisuus ei poistu mihinkään.

Kun keräsin vuosia sitten nimiä perustulokansalaisaloitteeseen (fyysisesti paperille, ennen kuin kansalaisaloite.fi-palvelua vielä oli olemassa!), en osannut vielä kuvitella että sitä vielä Suomessa kokeiltaisiin. Yksi tavoite siis saavutettiin, mutta vielä on matkaa todelliseen utopiaan: aion siis jatkaa perustulon puolesta puhumista aina kun tilaisuus tulee.