Fortumin datakeskuksen kaavamuutos Seppälänkankaalla taputeltiin läpi keväällä 2026 Jyväskylän kaupunginvaltuustossa. Kirjoitin ennen kaavan käsittelyä mielipiteen, jonka pohja-ajatuksena oli keskusten tuomat hyödyt lähialueelleen.
Datakeskusten laskennalliset taloushyödyt kunnalle vertautuvat metsäteollisuuden biotuotetehtaisiin. Kohtuullisen paljon uusia työpaikkoja ja kassaan kilahtavat verotulot ovat hyviä täkyjä kuntapäättäjille. Ikävä kyllä palvelinkeskittymien vaikutus muuhun yhteiskuntaan vertautuu niin ikään näihin laitoksiin. Samaan tapaan kuin biotuotetehtaiden lopputuote on matalan jalostusasteen sellua, datakeskukset tarjoavat vain laskentatehoa korkean abstraktiotason tuotteiden sijaan.
Vertaus toimii myös luonnonvarojen käytön osalta. Laitokset itsessään vaativat suurta maapinta-alaa ja paljon raaka-ainetta: toinen puuta, toinen sähköä. Kun näiden tuotantoa optimoidaan näiden suurtoimijoiden käytön mukaisesti, ei ole kannustimia tuottaa vaikkapa laadukasta puutavaraa sahakäyttöön tai käyttää sähköä esimerkiksi korvaamaan fossiilienergiaintensiivisiä prosesseja. Näiden raaka-aineiden hyödyt valuvat ulkomaille niiden jatkojalostajille (paperituotteiden tai sovellusten muodossa), samalla kun haitat (metsäkato ja kallistuva energia) kotimaahan.
Mihin datakeskusten laskentakapasiteettia sitten tarvitaan? Julkisessa keskustelussa korostuvat tällä hetkellä tekoälymallien kouluttaminen, menneinä vuosina siellä vilahtelivat myös kryptovaluuttojen louhinta. Sitä kun on järkevintä tehdä siellä, missä energia on halpaa. Haluaisin edelleen uskoa, että laskentaa kaivataan erityisesti uusien verkkopalveluiden tuotantoon, mutta tilastot kertovat muuta.
Tietokoneet ja -verkot ovat nopeutuneet lapsuudestani useampia kertaluokkia, mutta olemme hupuloineet tämän tehokkuuden kasvun toteuttamalla aina vaan raskaampia ja raskaampia sovelluksia, äppejä ja tietojärjestelmiä. IT-ala ei toki ole keksinyt tätä ilmiötä, vaan se on toistunut aina sitä mukaa kun olemme keksineet keinoja päästä käsiksi suurempaan määrään energiaa.
Olen nähnyt tämän nk. Jevonsin paradoksin tulevan todeksi monta kertaa uusien abstraktiokerrosten myötä. Verkkosivujen latausajat eivät ole muuttuneet miksikään, kun sisältö muutetaan HTML:ksi vasta selaimessa palvelinpään sijaan. Musiikin kuuntelu vaatii pellin alla kokonaisen Internet-selaimen käynnistämisen sen sijaan, että käytettäisiin käyttöjärjestelmän natiivikirjastoja. Tekoälyagenttien pohdiskelu käyttää hurjan määrän energiaa verrattuna siihen, kun saman tehtävän tekisi asiansa osaava henkilö. Enkä viitsi edes mainita sitä, miten jumiin nettisivujen mainokset voivat koneet saada.
Nämä faktat tunnustaen on vaikeaa uskoa, että saatavilla olevaa laskentakapasiteettia päästettäisiin toimimaan vajaateholla. Päinvastoin, niin pitkään kun halpaa energiaa on saatavilla, alan yritykset pyrkivät luultavasti vain lisäämään konesaleja ja tuotantoaan. Tästä seuraa väistämättä kasvava tarve uuteen energiantuotantoon.
Voidaanko datakeskukset saada investoimaan sähköntuotantolaitoksiin? Tällä hetkellä kannustimet eivät puhu sen puolesta. Mediatietojen perusteella yhtiöt tekevät kiinteähintaisia sähkösopimuksia, joiden myötä niiden ei kannata edes skaalata laskentaa alaspäin sellaisina hetkinä, kun sähköstä on pulaa. Tässähän ei toki ole mitään järkeä, etenkin kun suuret datakeskusoperaattorit toimivat ympäri maailman ja kuormantasaus halvimpaan saliin olisi lähes triviaalia.
Tuotannon lisäksi pulaa voi tulla sähkön siirtoverkon kapasiteetista. Fingrid suunnittelee laajennuksia verkkoinfrastruktuuriin, mutta sähkölinjat vievät tilaa ja tuhoavat luontoa. Esimerkiksi Keski-Suomen ja Savon rajaseudulle nousevaa Harjulinjaa vastustamaan on noussut kansanliike. Parempia siirtoyhteyksiä tarvitaan riippumatta datakeskusinvestoinneista, jotta voimme korvata fossiilienergiaa puhtaammalla sähköntuotannolla, mutta tarkoitus ei pyhitä keinoja.
Ikävintä tässä kaikessa on, että valtiotasolla halutaan edelleen kannustaa datakeskusrakentamiseen veroeduilla, tilanteessa, jossa investoinnit toteutuisivat näistä tukiaisista riippumatta. Palvelinkeskukset poistuivat sentään halvemman sähköveron piiristä, mutta hallitus aikoo silti rakentaa uuden yritystuen, joka kompensoisi nämä kustannukset. Tämä vahvistaa mielikuvaa, että niiden taloudellisista hyödyistä ei haluta päästää osallisiksi kuin keskusten omistajat. Yhteiskunnalle tärkeillä verotuloilla ei ole jostain syystä tässäkään kohtaa niin merkitystä.
Mitä siis tulisi tehdä? Ainakin kaikenlaisista tukiaisista pitäisi luopua ja päästää kysynnän ja tarjonnan laki toimimaan vapaasti, keräten verotulot sotepalveluita karsivalle valtiolle. Datakeskusten energiankulutuksen tulisi joustaa sähkön tarpeen mukaisesti, jolloin olisi todellinen kannustin karsia kulutushuippuja. Teoriassa sen pitäisi luoda myös kannustin investoida tarvittaessa sähköntuotantoon. Ja jottei kävisi niin kuin Yhdysvalloissa, jossa datakeskusoperaattorit rakentavat uusia fossiilivoimaloita palvelinsaliensa läheisyyteen, pitäisi hyödyntää jollain tavoin päästökauppaa varmistamaan, että mahdollinen uusi sähköntuotanto olisi uusiutuvaa.
Jos utopistisin silmin katsotaan, meidän pitäisi ensisijaisesti pyrkiä vähentämään energian kulutusta, eikä lisäämään sitä keinolla millä hyvänsä. Tekoälyhypestä johtuva komponenttien raju kallistuminen voisi herätellä entistä vahvemmin IT-asiantuntijoita pohtimaan, miten sovellusten toimintaa voisi yksinkertaistaa ja tehdä enemmän vähemmillä kellosykleillä. Mutta mikä on oikea tapa hinnoitella laskentakapasiteettia, jolla saisi karsittua turhimman käytön? Ottaen huomioon, miten paljon tuotamme huonolaatuisia tuotteita ylettömällä määrällä energiaa fyysisessäkin maailmassa, miten muka voisimme estää sen digitaalisten hyödykkeiden osalta?
Ratkaisut eivät voi jäädä yksittäisten henkilöiden boikotteihin, vaan ainut varma tapa ehkäistä haittoja on sääntely ja hintamekanismien hyödyntäminen. Yksittäinen kunta hoitaa oman tonttinsa kaavoituksen kautta, muut asiat on ratkaistava valtakunnan tasolla, ettemme jää banaanivaltion rooliin.
