(Kirjoitettu ti-iltana) Jätin tänään keskustelufoorumin, jonka jäsenistöön olin kuulunut noin viiden vuoden ajan.
Monet muutkin syyt johtivat tähän päätökseen, mutta päällimmäisenä ongelmana lojuu kunnioituksen puute toisia keskustelijoita kohtaan. Kun mukanaoloni alkoi vuonna 2003, ko. keskustelupalstan jäsenmäärä oli melko pieni, ja se loi tiiviit suhteet käyttäjäkunnan kesken. Aiheista pystyi keskustelemaan vapaasti ja vapautuneesti, ilman pelkoa turhista haukuista tai tarpeettomista hyökkäyksistä. Vuosien varrella palstan suosio kuitenkin lisääntyi, ja muutos ei ollut pelkästään positiivista. Samalla kun foorumin kävijämäärät lisääntyivät, alkuperäinen väestö, mukaanlukien ns. ”vanhat parrat”, alkoi kadota, tympääntyen ajan myötä muuttuvaan ilmapiiriin, lapselliseen meininkiin ja turhiin tappeluihin. Keskustelu muuttui rikkonaisemmaksi ja käyttäjät epäystävällisemmiksi toisiaan kohtaan.
Tänään oli minun vuoroni. Koin, etten voi enää keskustella omana itsenäni aiheista, jotka minua kiinnostavat, miten haluan. Järkevät kysymykset, joita jotkut eivät ymmärtäneet, katosivat sitä hylkivän viestitulvan sekaan. Mikäli keskustelu on mahdotonta, ei sitä kannata edes yrittää. Mikäli ei pysty olemaan oma itsensä, ei ole hyötyä yrittää esittää jotain muuta kuin on. Mikäli ei koe itseään enää tervetulleeksi johonkin, miksi turhaan vaivautua jäämään?
Nyt tuntuu, että jokin vaihe elämässäni on ohi. Voi kääntää uuden sivun, aloittaa alusta. Keskittyä enemmän reaalimaailman ihmissuhteisiin, vaikka hyviä kavereita pysyy varmasti netissä paljon edelleenkin. Olen joskus sanonut, että elämässä pitää osata uusiutua säännöttömän säännöllisin väliajoin. Jos totta puhutaan, tämä on vain yksi osa suurempaa muutosta, joka on jo hetken ollut työn alla, mutta josta olen tähän asti julkisesti vaiennut. Enkä nytkään aio kertoa vielä enempää, mutta Leijonakuninkaan sanoin:
– Tuuli vaihtaa suuntaa…
– Muutos on hyvä!
– Niin, muttei helppo.”