Jatkoa mielipidekirjoitukselleni.
Toivoin pitkään, että autokatoksessamme olisi aina lähinnä polkupyöriä, tai jos auto siinä olisikin, se olisi vain lainassa.
No eihän siinä tietenkään niin käynyt.
Pyöräily on ollut minulle aina luonteva kulkumuoto. Kuljin työmatkani pyörällä jo kesätöiden aikaan, jopa siihen aikaan kun hallussani oli hetken aikaa auto – punainen paholainen, 1990-luvun alun Fiat Uno. Pidemmät matkat pääsi julkisllla.
Autottomuudessa oli monia etuja: rahaa säästyi, se oli luonnolle hyvä, ja oikestaan tärkempäinä se pakotti minut liikkumaan edes vähän. Paras tapa viettää vapaa-aikaa oli tietenkin olla tietokoneella. Pyöräily oli hyvä kakkonen.
Veimme pikkuhiljaa kerrostalon pyörävarastosta enemmän ja enemmän tilaa, kun ensin hommasimme pyöriin peräkärryn, myöhemmin laatikkopyörän, ja sitten lastenpyörääkin… Ja omakotitalossa näille tuli vähän enemmän tilaa.
Lasten kasvaessa ulos laatikkopyörästä realiteetit alkoivat kuitenkin tulla vastaan. Koronapandemian aikaan pihaamme ilmestyi perintö-Nissan Almera Tino, joka helpotti liikkumista koko perheenä. Lisäksi innostuin uudestaan suunnistamisesta, ja kauempana kaupungista oleville kuntorasteille oli vaikeaa päästä julkisilla.
Kävi siis niin kuin monelle muullekin: harrastus tuli kalliiksi. Kyllästyin bensan polttamiseen siinä määrin, että vaihdoin Nissanin Hyundai Ioniqiin. Jos kerran auto on oltava, se saa olla sitten edes jollain tasolla arvojen mukainen.
Ensi kerralla sitten tarkemmin kokemuksista ensimmäisen vuoden jälkeen!