En halunnut autoa

Jatkoa mielipidekirjoitukselleni.

Toivoin pitkään, että autokatoksessamme olisi aina lähinnä polkupyöriä, tai jos auto siinä olisikin, se olisi vain lainassa.

No eihän siinä tietenkään niin käynyt.

Pyöräily on ollut minulle aina luonteva kulkumuoto. Kuljin työmatkani pyörällä jo kesätöiden aikaan, jopa siihen aikaan kun hallussani oli hetken aikaa auto – punainen paholainen, 1990-luvun alun Fiat Uno. Pidemmät matkat pääsi julkisllla.

Autottomuudessa oli monia etuja: rahaa säästyi, se oli luonnolle hyvä, ja oikestaan tärkempäinä se pakotti minut liikkumaan edes vähän. Paras tapa viettää vapaa-aikaa oli tietenkin olla tietokoneella. Pyöräily oli hyvä kakkonen.

Veimme pikkuhiljaa kerrostalon pyörävarastosta enemmän ja enemmän tilaa, kun ensin hommasimme pyöriin peräkärryn, myöhemmin laatikkopyörän, ja sitten lastenpyörääkin… Ja omakotitalossa näille tuli vähän enemmän tilaa.

Lasten kasvaessa ulos laatikkopyörästä realiteetit alkoivat kuitenkin tulla vastaan. Koronapandemian aikaan pihaamme ilmestyi perintö-Nissan Almera Tino, joka helpotti liikkumista koko perheenä. Lisäksi innostuin uudestaan suunnistamisesta, ja kauempana kaupungista oleville kuntorasteille oli vaikeaa päästä julkisilla.

Kävi siis niin kuin monelle muullekin: harrastus tuli kalliiksi. Kyllästyin bensan polttamiseen siinä määrin, että vaihdoin Nissanin Hyundai Ioniqiin. Jos kerran auto on oltava, se saa olla sitten edes jollain tasolla arvojen mukainen.

Ensi kerralla sitten tarkemmin kokemuksista ensimmäisen vuoden jälkeen!

Ei sähköautokaan ole ympäristöteko

Mielipidekirjoitus, julkaistu Keskisuomalaisessa 29.8.2024.

Keskisuomalaisen pääkirjoitus 26.8. pitää sähköauton ostamista ympäristötekona. Samalla palstalla on nähty myös aiemmin vastaavia väittämiä siitä, miten liikenteen sähköistyminen painaa päästöt nollaan ja ratkaisee osaltaan ilmastokriisin.

Kirjoitukset jättävät huomiotta, että yksityisautoilun haittavaikutukset ovat paljon muutakin kuin vain hiilipäästöjä. Renkaista irtoaa mikromuovia. Tienrakennus syö suuria määriä öljyä ja muita resursseja. Suuremmat ja painavammat autot ovat vaarallisia muille kulkijoille. Tiet aiheuttavat suurimman osan kaupunkien häiritsevästä melusta.

Isossa kuvassa Suomessa ja EU:ssa rahahanat ovat herkemmin auki autoliikenneinvestoinneille kuin rautateille. Tieinfralle löydetään miljoonia vedoten tavarakuljetuksiin, ja parannukset kannustavat yksityisautoiluun.

Pääkirjoitusten teksti kärsii näköalattomuudesta. Tulevaisuuteen katsova lehti visioisi kiskoilla kulkevan joukkoliikenteen, kävelyn ja pyöräilyn ympärille keskittyvää liikennepolitiikkaa ja yhteiskuntarakennetta.

Parempi ympäristöteko olisi jättää se ensimmäinen auto kokonaan ostamatta. Kattava joukkoliikenne myös kannustaisi jatkamaan asumista muualla kuin keskustaajamissa, kun pendelöinti työpaikalle olisi mahdollista esimerkiksi sujuvin junayhteyksin.

Hyvä esimerkki kritiikittömästä suhtautumisesta tieinvestointeihin on lukuisia artikkeleita vuosien aikana synnyttänyt Vaajakosken ohitustie. Rakennuskustannukset on arvioitu 225 miljoonaksi.

Keski-Suomen liiton muutaman vuoden takaisen selvityksen perusteella samalla rahalla käynnistäisi ja pyörittäisi alueen lähijunaliikennettä laajimmassa ehdotetussa muodossaankin yli 20 vuotta! Kun huomioi raidekertoimen – joka näkyy esimerkiksi Tampereen ratikan suosiossa – panostus lähijuniin vähentäisi varmasti painetta uusiin tieinvestointeihin.

Yksi laskennallisesti parhaista ilmastoteoista on toki luopua lapsien teosta. Oletan sen olevan yhtenä tekijänä pienenevissä syntyvyysluvuissa.

Itselleni tämä valinta ei ole enää mahdollinen. Ehkä siksi perheellämme on käytettynä ostettu sähköauto, jolla ajetaan silloin kun matka ei ole pyöräiltävissä.