Vuosia sitten luennolla yksi ranskalaisista lehtoreistamme kysyi:
”Oletteko huomanneet, miten Ranskassa television pääuutislähetys eroaa suomalaisesta?”
”Ööh… Kieli ei taida olla oikea vastaus?”
”Suomessa pääuutinen liittyy aina talouteen. Sen sijaan Ranskassa ensimmäisenä tulee aina jokin fait divers (eli pikku-uutinen): oikeusjuttu, ihmissuhdedraama, rikostapaus yms.”
Aloin pohtia, mistä ero maiden välillä voisi johtua. Lopulta päädyin selittämään asian itselleni kansallisen trauman kautta.
Suomea on kohdannut monta talouskriisiä, jotka ovat vaikuttaneet kansakunnan mieleen ja poliittiseen päätöksentekoon. Nykysukupolville tutuimmat lienevät toisen maailmansodan jälkeiset sotakorvaukset, Neuvostoliiton romahtamisen myötä tapahtunut idänkaupan romahdus ja sitä seurannut 1990-luvun lama, sekä uusimpana 2000-luvun alun talouskriisi, Euroopan vakausmekanismin synty ja kansakunnan ylpeyden, Nokian tuho.
Näitä kriisejä seuranneet ylisukupolviset traumat eivät vaikuta vain uutisaiheisiin. Ne ohjaavat myös poliittista päätöksentekoa.
Poliitikkojen on monesti helppo perustella päätökset itselleen ja äänestäjäkunnalleen budjettirivillä olevalla numerolla. Päätökset ovat kuitenkin muutakin kuin vain numero: niillä on aina vaikutus ihmisiin ja yhteisöihin. Lisäksi säästö yhdessä paikassa voi tunnetusti heijastua kuluna toiseen budjettikohtaan.
Koko aikuisikäni poliittisessa keskustelussa on toistettu, ettei ole oikea aika tehdä tiettyjä päätöstä, vaan sitä tulisi lykätä paremmille taloudellisille ajoille. Parikymmentä vuotta tätä argumenttia seuranneena näitä parempia aikoja ei tunnu koskaan tulevan. Joihinkin päätöksiin rahaa kuitenkin tuntuu aina löytyvän, parhaimmillaan jopa vuosi toisensa jälkeen ilman suurempaa keskustelua.
Euron arvo vaihtelee kohteen mukaan. ”Pehmeistä” kohteista, esimerkiksi taiteesta ja kulttuurista, on helpompi säästää kuin ”kovista”, vaikkapa yritystuista. Tiehankkeisiin on helpompaa löytää rahaa kuin kävelylle, pyöräilylle tai joukkoliikenneratkaisulle. Tieinvestointeja perustellaan yritysten logistiikalla. Samalla miljardihankkeista hyötyvät erityisesti henkilöautoilijat, samalla kun lapset, vanhukset ja ajokortittomat jäävät nuolemaan näppejään.
Poliitikon ensisijainen tehtävä on visioida ja toteuttaa uutta ja parempaa maailmaa. Talous on hyvä renki, mutta huono isäntä. Päätöksenteossa se pitää ottaa huomioon yhtenä tekijänä muiden joukossa. Täysin leväperäisesti ei voi tietenkään elää, se olisi karhunpalvelus tuleville sukupolville. Utopiat eivät kuitenkaan synny säästöjen kautta.
Tuijottamalla olemassaolevia tuloja ja menoja katsomme helposti vain menneisyyteen, samalla unohtaen sen tulevaisuuden, jota emme koskaan pääse rakentamaan. Menetetyt utopiat ovat se hinta, jonka maksamme talousvetoisesta poliittisesta keskustelusta.