Jo vuonna 2010 olen myöntänyt Facebookissa riippuvuuteni tietoon. Jos en selaa Internetiä, minulle tulee nopeasti FOMO (fear of missing out): tunne, että jään jostain paitsi.
Syystä tai toisesta asiat jäävät minulle helposti mieleen. Tällaiselle ihmiselle Internetiin pääsy on ollut kuin huumetta, jota on täytynyt saada vain lisää ja lisää. Etenkin silloin, kun tieto on liittynyt johonkin sellaiseen, josta on ollut kiinnostunut.
Suhteeni tietoon on aina ollut yksisuuntainen. Luen asioita, katson videoita, yritän ymmärtää monimutkaisten ongelmien taustoja; lainaan kirjastosta kirjan ihmisten suhteesta eläimiin, skrollaan Kyra Dempseyn lento-onnettomuusartikkeleita, katson neljän tunnin Youtube-videon Disney-puiston lyhytikäisestä Star Wars -teemaisesta larp-hotellista. Olen siis tiedon suurkuluttaja.
Tästä syystä olen myös vuosien mittaan vähentänyt radikaalisti sosiaalisen median käyttöäni. Oloni on muuttunut aina kevyemmäksi, mitä vähemmän olen viettänyt aikaa ruudun ääressä. Enkä ole ainut, joka on huomannut tämän. Sosiaalinen media yrittää myydä meille dopamiinihittejä kerta toisensa jälkeen. Ainut tapa välttää doomskrollaamisen kierre on poistaa tilit ja laittaa puhelin pois.
Pelasin Facebookin läpi muutama vuosi sitten. Poistin kaikki sivutykkäykset, erosin lähes kaikista ryhmistä, ja kävin kaveritkin tiiviillä kammalla läpi. Kun kelasin ensimmäistä kertaa feedin alareunan ”siinä oli kaikki” -tekstiin asti (joka tuli aivan liian nopeasti), näin ensimmäistä kertaa vuosiin vain sellaisten ihmisten postauksia, joita halusinkin nähdä. Mainosblokkeri oli estänyt mainokset, eikä keloja vielä ollut viestien välissä. Tunsin, että olin onnistunut elämässäni… enkä avannut Faboa ainakaan puoleen vuoteen sen jälkeen.
Tiedon imuroinnin ohessa kerron mielipiteistäni liian vähän. Blogaan paljon vähemmän kuin haluaisin. Olen asettanut kynnyksen julkaista asioita liian korkealle. Syytän tästä akateemista taustaani: kun on koko nuoruuden takonut päähänsä sitä, että väittämillä pitää olla lähdeviitteet, ei osaa madaltaa laatutasoaan.
Koska tieto imeytyy päähäni kuin pesusieni, en yleensä kirjaa mihinkään ylös, mistä jokin tiedonjyvänen on peräisin. Blogatessa aikaa ei palakaan sitten kirjoittamiseen, vaan verkkohakujen tekemiseen. Eikä kukaan sitten klikkaa kuitenkaan sitä linkkiä, jota on etsinyt puoli tuntia.
Useamman vuoden hiljaisuuden jälkeen poliittinen aktivoituminen pakottaa tihentämään julkaisutahtia ja palaamaan Internetin somepalveluihin, vaikka se onkin henkisesti vaikeaa. Omia ajatuksiaan ei saa julki, mikäli niistä ei kerro. Näkyvyyttä ei voi saada, mikäli ei edes yritä. Utopiat eivät tule todeksi, jos niitä ei rakenna.
Tämän blogin lisäksi löydyn kirjoitushetkellä näistä sosiaalisen median palveluista: