Lisäsin vappuviikonloppuna uusia valokuvia Wikimedia Commonsiin 10 vuoden tauon jälkeen. Hämmästelen edelleen, miten näin pitkä tauko pääsi syntymään, mutta oletettavasti voin (teko)syyttää hyvällä omallatunnolla ruuhkavuosia.
Nuorempana tietokone oli näkyvämpi osa asuntoamme, ja minut löysi yleensä sen äärestä. Jossain kohtaa se siivottiin piiloon. Pöytäkoneen lahjoitin Jyväskylän Hacklabille ja läppärin sai helposti lipaston laatikkoon. Älypuhelin antoi kuitenkin mahdollisuuden surffata netissä vaivihkaa muuallakin kuin tietokoneen ääressä. Samalla se kuitenkin rajoitti sitä, mitä tein verkossa.
Jokainen on varmaan huomannut sen, miten kännykässä ei ole fyysistä näppäimistöä ja moniajo on mitä on. Puhelimen muoto ohjaa sisällön kuluttamiseen sen tuottamisen sijaan, kun kunnollista työskentelykokemusta ei saa aikaan.
Samalla kun tietokoneiluni rajoittui yhä enemmän pelkkään taskussa kulkevaan luuriin, väheni satunnainen koodaaminen, Wikipedian editointi, kuvien lisäämien Wikimedia Commonsiin ja jopa blogaaminen. Kirjoittaminen on kuitenkin ollut vuosien mittaan paras tapa, jolla saan omat ajatukseni työstettyä ja säilymään pidemmäksi aikaa (pitäisikin säätää kunnollinen varmuuskopiointi edes blogiteksteille). Laitteiston muutos vaikutti siis myös ajatteluuni.
Kun nyt palasin Commonsin ihmeelliseen maailmaan epämääräisillä kännykkäräpellyksilläni (joiden lisäämistä ”huonolaatuisina” olen myös jossain kohtaa tietoisesti aivan turhaan vältellyt), huomasin, miten hyvä fiilis kuvien lisäämisestä tuli. Olin jo luultavasti ehtinyt vähän unohtaa, miten hauskaa avoimen tiedon, avoimien sisältöjen ja vapaan kulttuurin kanssa puljaaminen on.
Veikkaan muistavani olleeni ensimmäisen kerran Internetissä (saman tien WWW:ssä, en tiennyt purkeista, IRCeistä ja muista wanhojen partojen teknologioista mitään vielä tuolloin) vuonna 1996. Minulla ei ole suuria muistikuvia ensimmäisistä surffaussessioista: kävin ainakin Legon ja Air Francen nettisivuilla.
Näin 30 vuotta myöhemmin tajuan, mitä Internet on minulle aina ollut: paikka, johon voi tallettaa ja josta voi löytää ihmiskunnan kaiken tiedon ja tietoisuuden. Tämä näkökulma on melko lailla sama, mikä ajoi aikanaan Tim Berners-Leen kehittämään HTML-kuvauskielen ja nykyisenkaltaiset verkkoselaimet: CERNin tietojen tuomisen helpommin ja avoimesti saataville. Tämä ideologia on näkynyt niissä projekteissa, joihin olen vuosien mittaan osallistunut.
Ensin oli Suomipelit.com 2000-luvun alussa. Sivusto oli monille yhteisöllinen paikka peliskenekeskusteluun, mutta minulle se oli muutakin. Lopulta kaikista tärkeintä taisi olla tuoda esille suomalaista peliteollisuutta ja katalogoida tietoa peleistä, niiden tekijöistä ja niihin liittyvistä asioista. Olin jäsenenä muutamalla eri foorumilla, mm. moottoriurheiluun keskittyneellä keskustelupalstalla, jossa jaettiin nippelitietoa ja monenlaista historiallista kuvamateriaalia. Muutkin harrastajat kokivat tärkeäksi historian vaalimisen.
Vuoden 2010 molemmin puolin avoimet lisenssit, rajapinnat ja sisällöt olivat kova juttu, ja noihin aikoihin aloin päivittää aktiivisemmin Wikipediaa ja lisätä valokuvia Wikimedia Commonsiin. Rautatiekärpänen puraisi minua vaihto-opiskeluvuoden aikana, ja päivitin etenkin suomalaiseen henkilöjunaliikenteeseen liittyviä artikkeleita. Jokseenkin ristiriitaisesti, vaikka yleisesti haluan käyttää sovelluksia suomen kielellä, olen eniten työstänyt englanninkielistä Wikipediaa. Nykyisinkin tarkistan faktat ensisijaisesti sen kautta.
2010-luvun puolenvälin jälkeen tämä harrastukseni väheni, ja samalla Internet muuttui muillakin tavoin. Alun perin hajautettu verkko muuttui siiloutuneemmaksi. Avoimia rajapintoja, joiden kautta oli luotu vaihtoehtoisia käyttöliittymiä, tehty tutkimusta tai helpotettu palveluiden käyttöä, muutettiin maksullisiksi tai suljettiin.
Kuuntelin sattumalta viikonloppuna myös Mikä meitä vaivaa -podcastin uusinta tekoälystä kertovaa jaksoa. Pontus Purokuru ja Veikka Lahtinen viittasivat omaan Mikä Internetiä vaivaa -kirjaansa (jonka hain nyt viimein myös kirjastosta). Jaksossa mainittua vapaasti tulkiten sosiaalinen media noudatti myös alun perin avoimen tiedon ideaalia. Somepalveluissa kuka tahansa pystyi tuomaan omat ajatuksensa julkisiksi, ja ”parhaat” ajatukset nousivat pinnalle, mahdollistaen laajaakin debattia niistä. Nyt tekoälykeskusteluissa keskustelut ovat muuttuneet toisenlaisiksi, yksilön ja koneen välisiksi. Ajattelu on yksityistetty tekoälyjärjestelmiä ylläpitävien suuryitysten siiloihin, jossa sitä käytetään lähinnä heidän omien malliensa toiminnan parantamiseksi, eikä välttämättä ihmiskunnan hyödyksi.
Miten suhtautua avoimen Internetin sulkeutumiseen? Olen aina silloin tällöin pohtinut liittymistä hajautettuihin sosiaalisen median palveluihin, mutta toisaalta miettinyt, onko koko somesta nykyään mitään iloa. Nykyisistäkin palveluista haluaisin lähinnä pois (Instagram on ainut jota käytän tällä hetkellä aktiivisemmin). Onko minulla mahdollisuutta siihen, jos haluan saada tunnettuutta ja uskottavuutta poliitikkona? Löytävätkö ihmiset jotain kautta verkkosivuilleni, jos se olisi ainut paikka, josta ajatukseni löytää? Toinen ääripää, kaikkialle huutaminen, ei ole minulle luontevaa. Loputtomiin vääntöihin osallistuminen keskusteluissa tuntuu lähinnä työltä.
Teki hyvää huomata, miten tärkeää avoimen tiedon ja vapaan kulttuurin edistäminen minulle on. Vaikka välillä tuntuu, että suuri osa Internetistä on uhrattu talouden alttarille, on myös paljon paikkoja, joissa ihmiskäden rakkaus edelleen näkyy. Näiden ylläpitäminen ja vaaliminen on jatkuvasti tärkeämpää.