puolustus

Rauhaa ei luoda keskustelulla pommeista

kirjoittaja

Kaivelin hiljattain lukioaikaisia dokumentteja ja esille pilkahti Nato-essee vuodelta 2004. Tekstissä pohdiskelen kevyellä ymmärryksellä liittoutumisen hyötyjä ja haittoja. Päädyn kannattamaan kansanäänestystä Natoon liittymisestä ja vastustamaan itse jäsenyyttä.

Noh, puolustusliittoon lopulta mentiin parisenkymmentä vuotta myöhemmin ilman kansanäänestystä. Nyt sitten heräillään liittouman jäsenenä olemisen seurauksiin.

Minä ja Nato

Natoon liityttiin lopulta Venäjän pelossa ilman kovin suurta vastustusta. Vain muutama poliitikko äänesti liittymistä vastaan pitkälti rauhanaatetta painottaen.

Olen sen verran nuori, ettei minulla ole selkeitä muistikuvia itäblokin romahtamisesta. Asiaan vaikuttaa myös se, että asuimme tuolloin Senegalissa, jonka politiikkaan Neuvostoliitto vaikutti paljon epäsuoremmin verrattuna Suomeen. Senegalkin on historiallisista syistä ollut kallellaan Ranskaan ja sitä kautta länsimaihin päin.

Olin yllättynyt, kuinka samaan tapaan kuin nykyään pohdin asioita jo lukioaikana, ja tyytyväinen, että olin päässyt miettimään puolustus- ja ulkopoliittisia kysymyksiä koulutehtävässä. Omaa suhdettani Natoon oli tuossa vaiheessa värittänyt ainakin kaksi asiaa: syyskuun 11. terrori-iskuja seurannut Yhdysvaltojen vetämä terrorismin vastainen sota ja 1990-luvun lopun Kosovon sota, jossa liittoumalla oli vahva rooli ja jonka käänteitä muistan kuunnelleeni RFI:n radioaaltojen kautta.

Kosovon operaatioille oli vahvempi tuki, mutta etenkin Irakin sota jakoi liittolaisten mielipiteet. Olen itse katsonut näitä etenkin humanitääristen lasien läpi. Vaikka myöhemmin olen oppinut, miten ”sota on diplomatian jatke”, en kykene edelleenkään täysin ymmärtämään tarvetta ratkaista konflikteja väkivallalla.

En myöskään ymmärrä, miksi liittolaisuus olisi sen arvoista, että ulkomaisille sotilaille pitäisi tarjota syytesuoja.

Miinakeskustelu pelon merkkinä

Natoon liittymisen jälkeen on nähty puolustuspoliittinen kiihko. Liittymisen aikaan puhuttiin hävittäjähankinnoista, mutta niitä seurasi pian keskustelu Ottawan sopimuksesta irtaantumisesta ja sitä kautta jalkaväkimiinojen ottamisesta uudelleen käyttöön.

Kävin kuntavaalien aikaan muutaman keskustelun miinoista niin livenä kuin verkossa. Henkilökohtaisesti toki sotatilanteessa kaipaisin käyttööni kaikkia aseita, joista on minulle hyötyä. Isossa kuvassa sodankäynnin teknologiat sisältävät hyötyjä ja haittoja kuten kaikki muutkin teknologiat.

Suomi on luvannut sopimuksista irtouduttuaan olla vastuullinen miinoittaja ja merkitä miinoitetut alueet. Vasta-argumentti löytyy talvi- ja jatkosodassa kaatuneista, jotka teoriassa oli merkitty karttaan mutta joista moni on edelleen löytymättä. Löytyvätkö siis sodan jälkeen kaikki ihmistä huomattavasti pienemmät miinat?

Lapin sodan miinoitteet aiheuttivat vammoja ja kuolemia vuosikausia sodan päättymisen jälkeen. Tämä tuska on edelleen arkea monin paikoin maapallolla. Olisi reilua, että tukisimme vahvemmin miinanraivaustöitä kompensaationa valmiudesta jatkaa niiden kylvämistä luontoon.

Aloin lahjoittaa kuukausittain Apopon miinanraivaajarotille katsottuani Evan Hadfieldin videon aiheesta.

Kilpavarustelu jatkukoon myös ydinaseilla?

Sama kiihko on nostanut nyt keskusteluun myös ydinaseet. Kuten monesti aiemmin, puolustuspoliittinen asia on tuotu keskusteluun yksioikoisena faktana ja käsittelyä piilotetaan turvaluokitellun tiedon taakse. Tämän tason elämän ja kuoleman kysymyksissä olisi päinvastoin tärkeää käydä keskustelu avoimin kortein. Mitä hyötyä ja haittaa Suomen nykyisestä lainsäädännöstä on omalle ja Naton toiminnalle? Minkä muutoksen nykytilanteeseen esitys toisi? Mitä vaihtoehtoja esitykselle on?

Ukrainan sodan syttymistä on selitetty sillä, ettei maalla ole ollut ydinpelotetta sen luovuttua aseistaan itsenäistymisen yhteydessä. Tässä on tiettyä perää. Halusin tuolloin ymmärtää tarkemmin ydinpelotedoktriinia ja tulin siihen lopputulemaan, että Suomen turvallisuus on parhaiten taattu, mikäli olemme jonkin ydinsateenvarjon alla: joko oman tai liittolaisten.

Collections: Nuclear Deterrence 101

Käytännössä mikäli emme olisi tuolloin liittynyt Natoon, olisin kannattanut toissijaisesti yhteistä ydinaseohjelmaa muiden Pohjoismaiden kanssa (Ruotsilla pitäisi kuulemma olla vielä jonkin verran hiljaista tietoa vuosien takaa) tai sitten viimesijaisena vaihtoehtoa oman ydinohjelman perustamista.

Ihannetilanteessa Suomen ei pitäisi tarvita koskaan ydinaseita, ei pelotteeksi eikä etenkään käyttöön. Peliteorian mukaan tarvisemme kuitenkin niiden tuoman turvan. Tarkoittaako se sitten sitä, että aseiden tulisi olla meidän maaperällämme, siihen en osaa vastata. Moni asia riippuu siitä, onko liittolaistemme muilta maaperiltä, ilmatiloista tai meren alta luoma pelote tarpeeksi luotettava.

Muistan 1990-luvulta keskustelut Ranskan ydinkokeista Mururoan atollilla. Muistan myös Itse Valtiaiden Ydinkeskusta-jakson. Muistan naureskeluni Dr. Strangelove -elokuvan hullulle nimihenkilölle. Konkreettisia pommeja on helpompi valmistaa kuin abstraktia rauhaa.

Nato – pelottava mörkö vai kotoinen lintuemo?

kirjoittaja

Lukioaine syksyltä 2004.

Viime aikoina on paljon keskustelua käyty siitä, pitäisikö Suomen liittyä Natoon. Tuo kylmän sodan aikainen liittoumajärjestelmä saa suomalaiset poliitikot innostumaan ja kansan pelkäämään. Pitäisikö Suomen pysyä liittoutumattomana vai alistua Yhdysvaltojen johtamalle organisaatiolle? Tarvitseeko Suomi suurta järjestelmää puolustamaan itseään hätätilanteessa?

Naton, pohjois-Atlantin puolustusliiton, perimmäinen tarkoitus on ollut pitää yllä maailmanrauhaa. Se luotiin kylmän sodan aikana länsimaiden kesken, vastapainoksi sosialististen maiden yhteenliittymälle idässä. Naton ansiosta Yhdysvallat sai asettaa monia sotilastukikohtia ympäri Eurooppaa, muunmuassa Islantiin ja Saksaan. Nämä tukikohdat olivat suhteellisen lähellä Neuvostoliittoa, jolla ei ollut muita mahdollisuuksia päästä lähellekään Yhdysvaltoja kuin Kuuba. Kun kylmä sota päättyi, Naton tehtävä muuttui kommunismin vastaisesta armeijasta maailmanpoliisiksi. Puolustusjärjestelmä lähetti kriisinhallintajoukkoja ja suoritti operaatioita entisen Jugoslavian alueella.

Nykyään Naton tehtävänä on myöskin ns. terrorismin vastainen sota, jota Yhdysvallat johtaa ”Pahan Akselia” vastaan. Kiina on ainut vakavasti otettava kommunistivaltio maailmassa, joka tykkää pelotella länsimaita, mutta jonka todellinen tarkoitus ei liene sotaan ryhtyminen.

Suomen sijainti lähellä Venäjää on yksi syy, millä liittoutumista perustellaan. Toinen maailmansota opetti suomalaisille sen, miksi puolustuksen täytyy olla kunnossa. Natoon liittymällä Suomi saisi nopeasti muilta puolustusyhteisön mailta apua tarpeen vaatiessa. Näin hyökkäyksen uhka Suomeen vähenisi. Toisaalta taas Nato haluaa laajentua lähemmäksi Venäjää. Kun Baltian maat keväällä liittyivät liittoumaan, ei kestänyt kauaa, kun Venäjä väitti sotilaskoneiden käyneen liian lähellä rajaa. Suomen liittyessä joukkoon liikennöinti taivaalla kasvaisi nopeasti varsinkin raja-alueilla.

Mutta kiinnostaako Nato tavallista kaduntallaajaa? Tutkimuksissa on selvinnyt, että yli puolet kansasta vastustaa liittymistä järjestöön, eikä vähiten Yhdysvaltojen johtamien Afganistanin ja Irakin sotien takia. Ihmisiltä kysyttäessä syitä Nato-vastaisuuteen suurimpia huolen aiheita ovat olleet ydinaseiden sijoitus Suomeen ja maamme osallistuminen operaatioihin ympäri maailmaa. Natoon liittyessä puolustusbudjetti tulisi paisumaan reilusti, ja kansalaiset pelkäävät verojen nousua. Mitä tapahtuisi puolustusvoimille ja yleiselle asevelvollisuudelle? Monissa Nato-maissa on palkka-armeija. Saisiko tämä ajatus kannatusta myös Suomessa? Monet totaalikieltäytyjät huokaisisivat helpotuksesta; enää ei tarvitsisi joutua vankilaan vain sen takia, ettei halua osallistua sotaisiin harjoituksiin.

Naton kannattajat ovat sanoneet, että Suomeen ei tuotaisi ydinaseita. Tuleeko tämä pitämään paikkaansa jos muista maista tuodaan sotajoukkoja suomalaisiin tukikohtiin? Yhdysvallat nauttisi ideasta saada ohjuksia mahdollisimman lähelle Moskovaa ja muita tärkeitä sotilaskohteita Venäjällä. Ainakin olisi nauttinut kylmän sodan aikaan. Toisaalta, nykyaikaisella ohjustekniikalla pystytään ampumaan ydinase toiselta puolelta maapalloa toiselle. Suomeen sijoitus antaisi vain vähemmän aikaa vastustajalle reagoida. Lisäksi kukaan ei ole enää nykyisin kiinnostunut ydinohjuksista sodankäynnissä; ne ovat vanhentunutta tekniikkaa. Nykyiset tarkat ohjukset voidaan ampua lähes metrin tarkkuudella maaliinsa välttäen näin turhia siviiliuhreja.

Jos eduskunta tekisi jonain kauniina päivänä päätöksen liittymisestä, pidettäisiinkö siitä kansanäänestys kuten EU:hun liittymisestä kymmenen vuotta sitten? Tulevan EU:n perustuslain hyväksyntään se ei tunnu tarvitsevan kansan mielipidettä. Jos useassa muussa Euroopan maassa kansanäänestys tullaan järjestämään, miksei Suomessakin? Tämän takia moni on sitä mieltä, etteivät päättäjät kuuntele kansan mielipidettä. Natoon liittymisen voi eduskunta päättää suoraan, vaikka enemmistö kansasta olisikin eri mieltä. Kun asiasta ei kysytä, ei sillä ole merkitystäkään. Toisaalta sama kansa joka äänestäisi liittymisestä on valinnut myös edustajat ajamaan omia asioitaan edustajainhuoneeseen.

Jos minulta kysyttäisiin, Suomen ei tulisi missään tapauksessa liittyä puolustusyhteisöön. Suomen tulisi pysyä liittoutumattomana ja olla puuttumatta kansainvälisiin selkkauksiin. Valitettavasti ei vain näytä siltä, että meillä olisi valinnanvaraa, vaan Suomen tulevaisuus tulee olemaan Natossa – halusimme sitä tai emme.