Toinen opiskeluviikko on nyt käytännössä ohi, ja siksipä on aika pohdiskella muun muassa Jyväskylän yliopiston ja Université de Liègen eroavaisuuksia ja samankaltaisuuksia. Toisella viikolla jälleen puuttuivat muutamat luennoitsijat/professorit paikalta, joten pääsin nauttimaan vaan kolmesta luennosta viikon aikana. Mutta ei se mitään.
Tässä välissä täytyy todeta niille jotka eivät tiedä taustojani, että elämäni aikana olen päässyt testaamaan Senegalissa ranskalaista yksityiskoulua, senegalilaista valtion koulua, senegalilaista yksityiskoulua ja ranskalaista kirjekurssia, sekä muutamia satunnaisia päiviä Senegalin suomalaisessa koulussa. Suomessa olen käynyt yläasteen lisäksi lukion ja yliopistoa, ja nyt siis Belgian ranskankielisellä alueella yliopistossa. Olen siis päässyt tutustumaan sekä ranskalaiseen että suomalaiseen opetusjärjestelmään, mikä on ollut tietyssä määrin rikkaus, mutta toisaalta tehnyt opinnoistani ehkä jopa hitusen hajanaisen kokonaisuuden.
Mikä sitten erottaa minut muista opiskelijoista täällä Belgiassa? Ehkä suurin huomio on se, että täällä, kuten muissakin ranskalaisissa kouluissa joissa olen seikkaillut, opiskelijat käyttävät lähes järjestään kuulakärkikynää kirjoittamiseen. Itse olen viime vuosien aikana tottunut suomalaiseen lyijykynämalliin, jonka etuna on helppo korjattavuus, mutta haittana pidemmän päälle tapahtuva tekstin paperista häviäminen. Näin ollen lähes kuka tahansa paikallinen voisi kiinnittää tuohon pieneen, mutta niin ratkaisevaan yksityiskohtaan huomionsa, ja siitä päätellä, etten kuulu joukkoon. Muuten en huomaa itsessäni suuria eroja muihin opiskelijoihin, mikäli fyysisiä ominaisuuksia ei lasketa. Olen ilmeisimmin pari senttiä pidempi kuin keskimääräinen belgi, ja siniset (no, vihertävänharmaat) silmät eivät myöskään ole täällä normi.
Huvittavinta Liègen yliopistossa on tunne, joka syntyy, kun astuu vanhaan luentosaliin parinsadan muun opiskelijan joukossa, ja joku kaivaa läppärinsä esiin ja alkaa naputtelemaan sillä ainakin puoli vuosisataa vanhojen penkki/pöytähärdellien päällä. Tunnelma on muuten ajaton ja voin hyvinkin kuvitella itseni johonkin 1950-luvun elokuvaan, mutta digihärpäkkeet rikkovat illuusion hyvin vahvasti. Osa saleista on modernimmassa kunnossa kuin muut, ja digitaalilaitteiden käyttö riippuu hyvin paljon luennoitsijasta: esimerkiksi filosofian luennot ovat hyvinkin digikalvopainotteisia (ja heppu osaa jopa käyttää kaikkia niiden tuomia etuuksia!), mutta suurin osa on tähän mennessä ollut puhepainotteista viestintää. Oppiminen tosin sujuu yhtä hyvin molemmilla keinoilla, pitäisi vaan hankkia oppimateriaalia kirjakaupoista. Rahanmenoa ei siis voine estää 😉
Että sellaista tällä kertaa.
