Toulon, Cannes, Nizza, Monaco ja paluumatka

Kun aurinko jälleen keskiviikko-aamuna (28.1.) loi ensimmäisiä säteitään Marseillen kaupunkiin, olin jo kirjautunut pois hostellista ja matkalla kohti Saint-Charlesin asemaa. Lainaus tekstiviestistä: ”Mäihän poika. Tulin asemalle ja heti oli juna Touloniin 😀 Tää on 50min myöhässä tosin, mut ei se haittaa.” Ostin pikaisesti lipun ja hyppäsin TERiin, joka pysähtyi seuraavan kerran seuraavassa satamakaupungissa, eli Toulonissa. Matkalla ärsyynnyin huonoa musiikkia kuuntelevaan mieheen (jonka kuulokkeista kuului vain tsikatsikatsii pukatsikatsii), mutta maisemat olivat nätit.

Toulonissa on kuuluisa sotilastukikohta, jossa en käynyt. Pyörähdin pääasiassa vanhan kaupungin kaduilla, ihmetellen hyvin kunnostettuja katuja ja rakennuksia, sekä tietenkin huvisatamassa. Törmäsin myös kuuluisaan katutoriin ja istuin puistossa ihmetellen lämpöä ja auringonpaistetta ennen kuin hyppäsin jälleen junaan, kohteena tällä kertaa Cannes. Matka kesti vähän pidempään johtuen pidemmästä välimatkasta, ja perillepääsyn tuoksinassa en tajunnut, että hanskani ja piponi olivat tipahtaneet ilmeisimmin lattialle vessassakäynnin tuoksinassa… Astuessani Cannesin asemalta ulos oli jo liian myöhäistä, ja kun infotiskin työntekijä sanoi niiden palauttamisen maksavan 9 euroa, päätin jättää ne Nizzan rautatieasemalle, jos nyt joku edes niitä sieltä vaunusta löysi.

Cannesissakin tein vain lyhyen pysähdyksen; kierähdin kuuluisan kongressikeskuksen edessä, vilkaisin satamaa ja keskustaa ja kävin istuskelemassa aallonmurtajalla kuuntelemassa meren kohinaa ja syömässä eväitä. Tästä jatkoin lähijunalla kohti Nizzaa, johon ehdin juuri auringon laskiessa… Kun pääsin kuuluisalle Englantilaisten Promenadille, meren yllä oli enää kellertävä hohto muistuttamassa kauniista päivästä. Hostelli löytyi helposti.

Torstaina olikin sitten yleislakko, johon olin varautunut tarkistamalla juna-aikataulut edellisenä päivänä. Neljännes junista oli kulkemassa, joten menin jo aikaisin asemalle, suuntana Monaco (Monte Carlo, Fontvieille, la Condamine, whatever, Monaco saa olla yleistermi)… Ja tuurilla ehdin juuri sopivasti lähtevään junaan, enkä joutunut odottamaan tuntia.

Monacossa tein sen, mitä suuri autourheilufani tekee, eli kiersin radan kävellen. Ja ihmettelin lämpöä ja auringonpaistetta. Kun pääsin kilpa-ajeluhuumasta eroon, huomasin, että kaupungissa (maassa) on kaikkea muutakin nähtävää. Nousin vanhaankaupunkiin (Monaco-ville) ihastelemaan ruhtinaan palatsia ja kapeita katuja, eksyin kasvipuistoon (josta oli hienot näköalat Fontvieilleen päin), jonka jälkeen aallonmurtajan betoni”ranta” alkoi näyttää niin houkuttelevalta, että siirryin sinne… Ja istuin ensimmäistä kertaa tänä vuonna t-paitasillani ulkosalla. Kesä tuli aikaisin. Koska ensimmäinen juna takaisin Nizzaan lähti vasta puoli neljän aikaan, ehdin vielä hyvin pyöriä ihmettelemässä, minkälaista olisi asua Monacossa, ja nousin aina kuuluisalle kasvipuutarhalle asti – johon en mennyt sisään, koska ajattelin jättää jotain vielä seuraavallekin käyntikerralle 🙂

Nizzaan palattuani tutustuin vanhankaupungin kapeisiin katuihin, ja kiipesin monien muiden tavoin mäelle vanhan linnakkeen päälle katselemaan maisemia. Laskeuduin takaisin alas Promenadille juuri sopivasti ihastelemaan viimeistä meriauringonlaskua… Jalat kipeinä palasin yömajalle.

Perjantai (30.1.) koitti jälleen aurinkoisena, ja en yllättynyt nähdessäni Marseilleen puoli yhdeksältä lähtevän TER-junan kohdalla tekstin ”supprimé” (peruttu). Noh, sain sitten itselleni paikan seuraavaan junaan, eli puoli kymmenen TGV:hen. Kaikki olisi sujunut hienosti, mutta sattumalta kyseinen juna ei halunnut lähteä sinä päivänä käyntiin. Jotain ongelmaa akkujen kanssa tai muuta vastaavaa. Huvittavana yksityiskohtana 10 minuuttia ko. junan alkuperäisen lähtöajan jälkeen Marseillen suuntaan lähti Corail-intercity lähes tyhjänä, kaikille sinnepäin menijöille kun oli myyty liput aikaisempaan TGV:hen…

Noh, aikani ihmeteltyäni ja mietittyäni, aionko myöhästyä lentokoneesta, otin ohjat omiin käsiini ja pyysin lupaa nousta puoli yhdentoista TGV:hen ilman paikkalippua. Luvan saatuani pääsin testaamaan ainutta TGV-mallia josta minulla ei ole kokemusta (Eurostaria ei lasketa), eli kaksikerroksista TGV Duplexiä. Olin onnekas ja jouduin vaihtamaan istumapaikkaa vain kerran matkan aikana…

Alkuperäisen suunnitelman mukaan olisin hypännyt Marseillessa junaan ja ajanut sillä lentokentälle, mutta jostain syystä luottamukseni ko. kulkuvälineeseen oli lähes nollautunut, ja lähes juoksin kohti bussiasemaa. Tyypillisesti en löytänyt heti oikeaa lipputiskiä (lippuahan ei voi ostaa bussista…) ja myöhästyin noin 30 sekuntia seuraavan lähtiessä 20 minuutin päästä. Noh, hyvissä ajoin pääsin lentokentälle ja sisään terminaaliin, jossa taas odotusta satojen muiden tavoin.

Koneen lähtiessä huomasin matkustamohenkilökunnan tekevän laskelmia ja tarkistuslaskelmia, ja arvasin, että ihan aikataulussa emme pääse lähtemään. Palasimme kuulutuksen jälkeen lähtöportille tarkistamaan matkustajamäärää ja hetken kuluttua olimme ilmassa. Alpit hohtivat kauniin valkoisina istumapaikalleni, ja ihmettelin joillain pelloilla näkyvää valkoista ainetta… Kunnes muistin että ”ai niin, nyt on tammikuu” 😀

Charleroihin saavuimme kaikesta huolimatta oikeaan aikaan, ja bussin lähtöön oli taas aikaa 20 minuuttia. Bussi tuli rautatieasemalle 3 minuuttia liian myöhään, että olisin ehtinyt Liègen junaan… Ja ei kun 57 minuuttia odottelua. Tässä vaiheessa en voinut kuin nauraa sille, kuinka vaikeaa voikaan välillä olla. Junamatka sujui ihmisten kännykkäänpälätystä ja musiikinsoittoa sekä vauvojen itkemistä kuunnellen (tulpat korvissa tosin), ja iltamyöhäisellä jalkauduttuani Liège-Guilleminsin rautatieasemalle totesin, että on hyvä olla taas kotona muutamaa kokemusta (ja paikkaa) rikkaampana.

Keskiviikko – Matka Nizzaan

Torstai – Monaco ja Nizza

Marseille & Aix-en-Provence

Viime viikon keskiviikkona (21.1.) kävin tosiaan viimeisissä tenteissä tällä erää, ja oli rentoutumisen ym. toiminnan aika. Ja mikäpä mukavempaa kuin lähteä seikkailemaan maailman ympäri (tai ainakin jotain sen tyylistä). Ryanair on tunnetusti halpa ratkaisu, joten olin hommannut liput Charleroi-Marseille-akselille. Sunnuntaina (25.1.) oli helppo matkustaa jälleen kerran junalla Charleroihin, ja maisemien katselun jälkeen bussilla lentokentälle (”Eteläinen Bryssel”). Marseille-Provencen lentokentältä (entinen Marignane) jälleen bussin kautta junaan, Saint-Charlesin rautatieasemalta metroon, metrosta bussiin, bussilla pari pysäkkiä liian pitkälle ja kävellen hostelliin.

Maanantaina satoi vettä, mutta eteläisen Ranskan meri-ilma ja värikkäät talot tekivät silti vaikutuksen. Kuljin edellisillan reitin päinvastaisessa suunnassa aina Saint-Charlesille asti, josta kävelin aina vanhaan satamaan asti. Satama piti toki kiertää, ja jalkani huutivatkin hoosiannaa jo puolessavälissä päivää… Kiertelin keskustan seutua muutaman tunnin, tutustuen sataman ympäristöön, kauppoihin ja korikortteliin (”panier”). Palatessani hostellille kaarsin kohti rantaa…

Pitkästä aikaa merenrannalla kivenjärkäleen päällä istuminen toi muistot mieleeni. Aaltojen kohinan peittäessä kaupungin hälyn muistelin Ngaparoussa (jossa sijaitsi lähetysseuran ”mökki” Senegalissa) vietettyjä päiviä ja öitä; kuinka monta eri vedenpaisumus-unta sielläkin oli tullut nähtyä (jokainen siellä yöpynyt on nähnyt niitä), kuinka monta kertaa päivän aikana pystyi käymään uimassa, kuinka paljon iloa pelkästä hiekasta ja vedestä voikaan saada aikaan. Meren läsnäolo vei minut kauas menneisyyteen, yli 10 vuoden taa; tippa linssissä irtaannuin muisteloista kun kylmänkostea keli pakotti liikkeelle, takaisin hostellia kohti.

Illan kuluessa tutustuin montpellierläiseen valokuvausta opiskelevaan kaveriin (Yohan) sekä kiinalaiseen vaihto-opiskelijaan (”Chris”), joka oli tullut Hollannista asti Marseilleen samoissa ajatuksissa kuin minä. Ranskaa ja englantia tuli käytettyä tehokkaasti sekaisin, mutta hauskaa oli.

Tiistaina (27.1.) olikin sitten aika seikkailla kaupungin ulkopuolelle. Olin ostanut Provence-Alpes-Cote d’Azur -alueen TER-juniin käyvän alennuskortin 15 eurolla (voimassa aina ensi vuoteen saakka seuraavaa reissua silmälläpitäen 😉 ja suuntasinpa siis katseeni kohti Aix-en-Provencea, kuuluisaa suihkulähdekaupunkia. Matkalla asemalle tapahtui ihme; pilvet väistyivät, valo täytti maan, aurinko alkoi paistaa ja olin seota värien määrästä. Vaikka edellisenä päivänä oli ollut pilvistä, olin ollut seota kaupungin värimaailmasta (joka ei välity valokuvista läheskään niin hyvin kuin mitä se oikeassa elämässä oli), ja mietinkin, että jos aurinko olisi paistanut jo silloin, olisin varmaan seonnut täysin. Pehmeä lasku on pop 😉

Aixin nähtävyyksistä en pahemmin tiennyt mitään, ja vietinkin pari tuntia vaan kierrellen kaupungin vanhaa keskustaa. Pikkukadut ovat jees, mutta pian ärsyynnyin parveileviin turisteihin ja kulutushysteriaan, ja suuntasin väljemmille vesille istuskelemaan auringonpaisteeseen. Palasin takaisin Marseilleen ja päätin suunnata kohti Notre-Dame de la Garden basilikaa. Eikä paikka tuottanut pettymystä. Näkymät vajaan parinsadan metrin korkeudesta alas kaupunkiin olivat lähes jumalaisen täydelliset. Kellertävät talot oranssine tiilikattoineen hehkuivat auringonpaisteessa ja vihertävänsininen meri kylpi kirkkaassa valossa sokaisten sinne kurkistelevan pienen ihmisen. Koin olevani täynnä energiaa, ja päätinkin kävellä ainakin Castellanen metroasemalle asti – jonne päästyäni siirsin tavoitetta Rond-point du Pradoon, jossa taas totesin ettei rannalle ole kovin pitkä matka, ja kävelin muutaman kilometrin katselemaan auringon syöksymistä mereen – luultavasti ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1999…

Maanantai – Marseille

Tiistai – Aix ja Marseille

(h)Amsterdam

Tentit. Nuo ihmiskunnan syleilevät aamunkoitot. Kun kasaamme päähämme paljon asioita ja sitten läväytämme ne siististi (ja vähemmän siististi) paperille, tuloksena on kaikkea muuta kuin se, mitä opiskelija antaa itsensä ymmärtää asioista, joiden kohtalona on päätyä yleiseen jakeluun johonkin paikkaan, jonka nimeä en näin virallisessa yhteydessä viitsi mainita, koska pelkään sen aiheuttavan tiettyä mielipahaa lukijoideni keskuudessa, jolloin menetän sen viimeisenkin uskottavuuden rippeen, joka minulla ehkä on ollut joskus jäljellä. Eli tenttiviikot menossa ovat, mutta nautiskelen myös elämästä erään suomineidon kanssa (jota en ole vielä vaihtanut kahteen kameliin).

Heräsimme lauantai-aamuna kello 5:51 ilman herätyskelloa. Kinpoilimme Guilleminsin asemalle Maastrichtin junaan, joka lähti 7:18 aikataulun mukaisesti. Nautimme puolen tunnin päästä Hollantiin siirryttyämme viisiminuuttisesta vaihtoajasta ja hyppäsimme kaksikerroksiseen intercityyn, jossa saimme ensimmäiset kontaktimme outoon sekakieleen. Saavuimme perille Amsterdaamian (remontissa olevalle) keskusrautatieasemalle 10:22.

Vaikka päivän keli olikin harmaa, kylmä, tuulinen ja tihuutteleva, ei se haitannut meininkiä. Kapeilla kaduilla autojen sijaan vaarana ovat pyöräilijät, talot kasvavat vedestä ja useampi vene oli uppeluhteilluttanut itsensä talven tullen. Kaupunki yllätti arkkitehtuurillaan. Vaikka junamatkalla näytti siltä, että itse (pyhä) Alvar Aalto on vaikuttanut varsinkin viime aikojen hollantilaiseen talonrakentamiseen, korkeat ja modernit lasipalatsit eivät ole löytäneet tietään Amsterdamin keskustaan. Kun aurinkokin alkoi päivän kuluessa pilkottaa pilvenraosta, ei voinut kuin hymyillä kaupungin viehättävälle ilmeelle.

Päivän edetessä pidemmälle porukkaa alkoi olla pilvin pimein (varsinkin kävelykatukompleksilla), varsinkin kun pilvi ei ollut pimeää. Kaupungin ilmassa ei voi olla välillä huomaamatta tiettyä maukasta, mietoa, mehkeää aromia, ja kuuluisat ”coffee shopit” pistävät silmään lähes missäpäin keskustaa tahansa. Päädyimme myös vahingossa (vai oliko se vahinko? 😉 kuululle punaisten lyhtyjen alueelle, joka näytti suurin piirtein siltä, millaiseksi sen olin kuvitellutkin – vaikkakin päivällä meininki oli vähän rauhallisempaa kuin mitä se illan/yön tunteina voi luultavasti parhaimmillaan olla. Järjestyshäiriöitä ei näkynyt, mitä nyt pari ehkä vähän turhan pitkään tajunnanlaajentajia nauttinutta tapausta sattui hoippumaan vastaan päivän aikana (ja jos ei lasketa mukaan Israelin vastaista mielenosoitusta kuninkaanlinnan edessä). Sinänsä mielenkiintoista kulttuuria tuntuu kaupungissa olevan.

Matkamuistomyymälöiden kesken tuntui olevan jokin kilpailu siitä, kenellä on myynnissä eniten outoja esineitä. Suolasirottimien, leipälautasten, tuulimyllyjen, pussaavien tyttö/poikafiguriinien ja perinteisten postikorttien lisäksi Hollannin symbolit (synbaalit), tulppaanit ja puukengät, olivat myös edustettuna kaikissa muodoissaan. Jälkimmäisten kokovalikoima tuntui liikkuvan 1,5 ja 186 välillä: kauppojen sisältä sai aina Hapsiais-mittakaavalle suunnitelluista kengistä jopa suomalaisen heteromiehen jalkaan sopivia popopareja, ja kadulla törmäsi vielä isompiin monsterimonoihin.

Hollanti on kaunis kieli, yhdistelmä englantia, saksaa, tanskaa, muinaisnorjaa, ruotsia ja jotain sekopäistä viksutusta venksautettuna ympäriinsä. Pientä suomalaista voi alkaa ihmetyttää, kun vastaavuuksien ”achter” (peräosa, ahteri) ja ”kassa” (kassa) jälkeen pitäisi tunkeutua ”paskamers”:iin – eli siis luonnollisesti sovituskoppiin!

Paluujunaan hyppäsimme 16:37, junanjakaantumis-stressaillen Maastrichtissa taas 5 minuutin vaihdon jälkeen olimme takaisin Guilleminsissä 19:42. Sopiva päivän reissu siis.

Belgian talvea

Olen nyt siis taas hypähtänyt tänne talviseen Belgiaan: pakkasta oli perjantaina Brysseliin saapuessa enemmän kuin Helsingissä ja lumimäärä yllätti positiivisesti. Tänään aurinko on lämmittänyt ja jäätynyt Maasin sivuhaara on päässyt sulamaan, mutta edelleen kyseessä on kylmin talvi moneen vuoteen… Mikä on vain positiivinen asia 🙂