Teemat

Tähän kategoriaan ja sen alle olen koonnut poliittisia kirjoituksiani.

Tarkempaa luokittelua: Avoin hallinto | Joukkoliikenne | Perustulo | Vapaa tieto | Vapaus | Yksityisyys

Utopiasarja 4: Linkkijunalla mummolaan

kirjoittaja

Tässä artikkelisarjassa puhun utopioista. Mihin enemmän tai vähemmän utopistisiin ajatuksiin olen viimeisen 20 vuoden aikana tutustunut, miten niihin suhtaudun ja ovatko niiden tavoitteet edenneet? Lue kaikki sarjan artikkelit tästä.

Lähetyslapsena ihastuin pienestä pitäen lentokoneisiin. Kuljimme vuosittain tuhansien kilometrien matkan Suomen ja Senegalin välillä. Lentokentän ja -koneen tunnelma oli aina yhtä ihmeellinen, olkoonkin että tylsyys iski aina lopulta jossain kohtaa pitkää matkaa. Vielä tänäkin päivänä lentäminen on mielestäni yhtä maaginen kokemus, esimerkki siitä miten ihmiset pystyvät tekemään jotain aivan mahdottomalta kuulostavaa, mikäli siihen vain riittää tahtoa.

Senegalissa liikuimme yleensä paikasta toiseen autolla. Taisimme tehdä kaikkien vuosien aikana kertaalleen matkan Dakarista Saint-Louisiin junalla, ja ainakin jonkin kerran muistan isäni jääneen samalle välille junan hajottua. Nykyään kyseistä junayhteyttä ei enää ole, ja kiskotkin on purettu jossain kohtaa loppumatkalta. Toisaalta Dakarin lähiseutua palvelee nykyaikainen, melko pienimuotoinen lähijunaliikenne.

En kiinnittänyt nuorena Suomessa raideliikenteeseen erityisemmin huomiota. Tiedostin, että Jyväskylästä pääsi kulkemaan suuriin kaupunkeihin kohtuullisesti, samoin kuin sen, että lähiliikenne toimii paremmin ainoastaan pääkaupunkiseudulla. Innostuin rautateistä ja junista todella oikeastaan vasta Belgiassa vietetyn yliopistovaihdon yhteydessä. Halusin ensin kokea konkreettisesti matkustamisen etäisyyksineen, kun kuljin junalla Tukholmasta Pariisiin. Sen jälkeen Keski-Euroopan tiheä ja kattava rautatieverkosto sai minut kulkemaan helposti paikasta toiseen ja tutustumaan moniin uusiin kohteisiin.

Aloin hahmottaa sitä, miten rautatiet ovat osa liikennejärjestelmää. Suomeen palattuani liityin SRHS:n jäseneksi, koska halusin osallistua muiden kiinnostuneiden toimintaan lisäämällä valokuviani Vaunut.orgiin. Osoitin tietyntasoista ekkoilua täydentämällä aiheeseen liittyviä Wikipedia-artikkeleita. Lopulta aloin kiinnittää huomiota siihen, miksi Suomessa (ja Keski-Suomessa) rautatiet ovat jääneet sivuosaan.

Miksi liikennepolitiikkamme on niin (henkilö)autopainotteista? Miksi vanhempani ovat pystyneet kulkemaan Jyväskylän ja Äänekosken välillä junalla vielä 1980-luvun alussa? Miksen minä ole saanut mennä mummolaan junalla? (Paitsi silloin kerran museojunamatkalla)

Suoria syitä löytyy toki monia (ja niitäkin voisin joskus eritellä tarkemmin), mutta lopulta kyse on vain siitä, minkälaista liikennepolitiikkaa haluamme harjoittaa. Niin EU:n kuin Suomen tasolla poliitikot puhuvat, että täytyy tehdä valintoja, jotka edistävät kestävämpää liikkumista. Käytännössä todelliset radikaalit uudistukset vaan jäävät vähiin.

Käytämme edelleen huomattavasti enemmän euroja (henkilö)autoliikenteen status quon ylläpitämiseksi kuin raideliikenteen olosuhteiden parantamiseen. On vaikuttanut siltä, että liikenneministeriössä ei ole ollut suuria intohimoja muuttaa politiikan painopisteitä riippumatta siitä, mikä hallitus on ollut vallassa minäkin hetkenä.

Pieniä positiivisia signaaleja on toki ollut. Keski-Suomen liitto sentään tutki muutama vuosi sitten, kuinka paljon jonkinlainen lähiliikennemalli voisi maksaa. Aluestrategioissa on varattu tilaa lähijunien vaatimalle infrastruktuurille. HSL-alueella laajennetaan pikaratikkaverkkoa. Tampereen seudulla ratikka- ja lähijunaliikenteen suosio on yllättänyt kaikki. Turussakin suunnitellaan jo ratikoiden palauttamista.

Minä joudun silti lähivuodetkin hyppäämään (sähkö)autooni ja ajamaan sillä mummolaan, sen sijaan, että pyöräilisin Jyväskylän matkakeskukselle, heittäisin pyörän junaan, ja jatkaisin polkien perille Äänekosken päässä. Linkki-junan utopiaa odotellessa.

Lyhyesti bussikaistasta ja uutisoinnista

kirjoittaja

Tämä on Bluesky-ketjun arkistointi.

Jyväskylässä suunnitellaan ainoan bussikaistan jatkamista aina Tourulan liittymään saakka. Tämä nopeuttaisi Vaajakosken ja Huhtasuon suuntaan kulkevia linkkejä parhaimmillaan 25 sekunnilla ruuhka-aikaan.

Olisi loistava parannus ja lisäisi bussien houkuttelevuutta.

Kaupungin verkkosivuilla voi tarkastella katusuunnitelman muutosta tarkemmin.

Voisin metailla vähän Keskisuomalaisen asennoitumista, kun jatkojutussa on käyty haastattelemassa ihmisiä huoltoasemalla ja matkakeskuksella, sen sijaan että oltaisiin jalkauduttu linkkien S1, S2 ja S5 pysäkeille kuulostelemaan matkustajien tuntemuksia.

Samaan aikaan kun kauhistellaan 500 000 euron investointia opasteisiin ja liikennemerkkeihin, odotetaan samassa lehdessä erästä toista 225 000 000 euron investointia kuin kuuta nousevaa. Vaikutuksista matka-aikoihin en edes löytänyt mitään konkreettista aika-arviota, kun niitä nyt yritin hakea.

Uutisoinnin tulokulma kuvastaa jälleen kerran sitä valta-asetelmaa, joka (henkilö)autoliikenteellä on. Samaan aikaan pitäisi muuttaa asioita ilmastokriisin hillitsemiseksi, mutta muutoksilla ei saa olla mitään vaikutuksia kenenkään elämään.

Kiinnitetään huomiota etenkin yksittäisten autoilijoiden kokemaan teoreettiseen haittaan sen sijaan, että ilahduttaisiin esim. keskustaan linkillä kulkevan ajokortittoman ja autottoman lukiolaisen tai rattaiden kanssa vauvakinoon suuntaavan äidin matkan jouduttamisesta.

Lisäksi näissä jutuissa jää sivulauseisiin se näkökulma, että pidemmän päälle panostamalla muihin kuin henkilöautoiluun pohjautuviin vaihtoehtoihin ihmiset siirtyvät vaihtoehtoisiin kulkuneuvoihin, jolloin jäljelle jäävien autoilijoiden liikenne sujuvoittuu.

Vastaavasti mikäli oikeasti haluttaisiin tarjota vaihtoehtoja kumipyöräliikenteelle, Vaajakosken suuntaa voitaisiin halutessamme palvella lähijunilla lähes mitättömin kustannuksin verrattuna esim. edellämainittuun Vaajakosken oikaisuun. Nämä ovat poliittisia valintoja.

Päivitys 5.3.: Ylekään ei löytänyt haastatteluun ajansäästöstä hyötyviä linkin käyttäjiä, vaan keskittyi lähestymään uutista someraivon kulmasta.

Muistutan myös, että tämä bussikaistahankehan on osa valtuuston yksimielisesti (!) hyväksymää joukkoliikenteen kehitysohjelmaa. Ei pitäisi yllättää, että ohjelmaan sisältyy sen mukaisia toimenpiteitä.

Utopiasarja 3: Liikuntapääkaupunki

kirjoittaja

Tässä artikkelisarjassa puhun utopioista. Mihin enemmän tai vähemmän utopistisiin ajatuksiin olen viimeisen 20 vuoden aikana tutustunut, miten niihin suhtaudun ja ovatko niiden tavoitteet edenneet? Lue kaikki sarjan artikkelit tästä.

Mennään utopiasarjassa lähemmäksi ja otetaan tähän väliin ”mini-utopia” Jyväskylästä. Kaupunki lähti tavoittelemaan joitain vuosia sitten liikuntapääkaupungin asemaa nostaen sen yhdeksi strategiseksi tavoitteeksi.

En aluksi osannut kiinnittää tähän muutokseen erityistä huomiota. Osittain se johtui siitä, etten ollut vielä tuolloin löytänyt itselleni parhaiten sopivia liikkumisen tai urheilun tapoja. Käsittelin tuolloin liikuntaa lähinnä hyötyliikuntana esimerkiksi työmatka- ja asiointipyöräliyn kautta, tai portaiden käyttönä hissin sijaan sekä joukkoliikenteen pakottamina kävelymatkoina kotiovelta pysäkille ja työpaikan ovelle.

Jyväskylässä on joka vuosi toukokuussa pyöräilyviikko. Osana viikon ohjelmaa järjestetään aina myös seminaari, jossa käsitellään kaikenlaista pyöräilyyn enemmän tai vähemmän liittyvää. Vuonna 2016 yhtenä seminaarin osana käytiin läpi kaupungin liikuntapaikkojen tuon ajan investointeja. Kun virkahenkilö esitteli eri puolille kaupunkia syntyneitä ja syntyviä pallokenttiä, skeittipuistoja ja pumptrack-ratoja, huomasin välistämättä innostuvani.

Olin hämmentynyt: olin tottunut siihen, että kaupungilta kuulee yleensä vain leikkauksia, kurjuuksia ja köyhyttä. Tuolloin kuitenkin kerrottiin, miten paljon erilaisia lähiliikuntapaikkoja oli luvassa ympäri kaupunkia, joita kuka tahansa pääsisi hyödyntämään ilmaiseksi! Mikään muu esitys ei ole vuosien varrella jäänyt yhtä hyvin mieleeni, ja vain sen takia, että se sai hymyn huulilleni kertomalla konkreettisista asioista, joita kaupungissamme tapahtuu.

Investointitahti on jatkunut. Vaikka mediassa näkyvin hanke Hippos ei olekaan edennyt alkuperäisen suunnitelman mukaisesti, lähilliikuntapaikat ovat sen kuin lisääntyneet koulujen, päiväkotien ja päiväkeskusten läheisyydessä. Myös rantaraittia on laajennettu ja välineitä on lisätty sen varrelle.

Liikuntapääkaupunki alkaa näkyä muuallakin kaupungin toiminnassa, mutta hitaasti. Vuonna 2015 hyväksytyn pyöräilyn edistämisohjelman toimeenpano olisi mitä parhainta liikuntapääkaupunkibrändin edistämistä. Sitä ei ikävä kyllä ole toteutettu suunnitelman mukaisesti, ja tavoite 25 % pyöräilyn kulkutapaosuudesta vuoteen 2025 mennessä ei tule varmasti toteutumaan.

Sotekustannuksia säästävään, liikkuvaan ja liikunnalliseen elämäntapaan ei ole poppaskonsteja: se onnistuu vain liikkumalla. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että rakenteet vaikuttavat kaikilla tasoilla. Kuten olen kertonut, olen pakottanut itseni liikkumaan sillä, etten omistanut pitkään aikaan autoa. Vastaavasti kaupunki voi kannustaa liikkumaan parantamalla entisestään liikkumisen olosuhteita. Se tarkoittaa parempia pyöräteitä, kattavampaa joukkoliikennettä, miellyttävämpiä kävelyreittejä. Sekä toki niitä monipuolisia lähiliikuntapaikkoja.

Haluan kuulla vastaavanlaisia hienoja esityksiä liikuntaolosuhteiden paranemisesta myös jatkossa. Nämä ovat niitä juttuja, joista pitäisi pitää enemmänkin melua. Näin muutkin pääsevät kokemaan sen tunteen, kun jotain tavoitellaan, ja sitä kohti todella päästään. Näin utopiat tulevat tosiksi.

Utopiasarja 2: Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi

kirjoittaja

Tässä artikkelisarjassa puhun utopioista. Mihin enemmän tai vähemmän utopistisiin ajatuksiin olen viimeisen 20 vuoden aikana tutustunut, miten niihin suhtaudun ja ovatko niiden tavoitteet edenneet? Lue kaikki sarjan artikkelit tästä.

Kun vuosia sitten kampanjoimme vaaliteltalla Jyväskylän Kävelykadulla, ständille pysähtyi yksi politiikasta selvästi kiinnostunut henkilö keskustelemaan kanssamme. Hän ei lopulta ollut niin kiinnostunut meidän sanomastamme, vaan paljasti kannattavansa puoluetta, joka ajaisi täysin automatisoitua avaruushomoluksuskommunismia.

Siis mitä?

Kyseessä on Internetin tuottama väännös Aaron Bastanin alun perin kehittämästä utopiasta, täysautomatisoidusta luksuskommunismista, jonka sanomaa on vielä vähän laajennettu avaruuden ja arvoliberalismin kautta. Suomessa ajatuksia on tuonut esille Pontus Purokuru samannimisessä kirjassaan.

Luksuskommunismi edustaa selvästi nykymaailmasta ponnistavaa utopiaa. Jokainen sen nimen osista paljastaa palan siitä yhteiskunnasta, jota sen kannattajat haluavat rakentaa.

Automaation mahdollistama työn tehokkuuden lisääminen on viime vuosina vaikuttanut paljon siihen, miten työt jakautuvat. Työaikaa on välillä pidennetty tuottavuuden lisäämisen nimissä, mutta luksuskommunismi puhuu päinvastaisesta. Jos automaatioaste nousee, ihmisten vapaa-ajan ja itsensä toteuttamisen määrä pitäisi kasvaa.

Olen itsekin ollut monesti työviikon lyhentämisen kannalla. Jos nykymallin mukaista kokoaikatyötä ei riitä kaikille, pitäisikö työpäivien määrää vähentää nykyisestä? Tuolloin ylityöllistetyt saisivat enemmän vapaa-aikaa, ja työttömille löytyisi lisää tehtävää. Olen ajatellut palata tähänkin aiheeseen jonain päivänä.

Luksuskommunismi sijoittuu avaruuteen, ja pitää näin yllä tähtiin kurkottelun unelmaa. Kun ihmiskunta levittäytyy maapallon ulkopuolelle, se valloittaa uusia planeettoja ja levittää mukanaan utopistista sanomaansa. Tasa-arvoon ja muiden kunnioittamiseen viitataan homo-liitteen kautta.

Utopia on nimensä mukaisesti vahvan vasemmistolainen, ja tämä on se osuus mikä ei ihan niin paljoa iske minuun. Ymmärrän kuitenkin mistä tämä kumpuaa: jos kaikki mahdollinen on automatisoitu, ihmisille ei ole enää tarjolla perinteisiä työtehtäviä. Työnteko muuttuu vapaaehtoiseksi itsensä toteuttamisen tavaksi. Edellisen utopiasarjani artikkelin aihe, perustulo, liittyy tähän, mikäli haluamme säilyttää jonkinlaisen markkinatalouden perusmuodon, jolla jokainen voi vaikuttaa haluamansa luksuksen määrään.

Oletettavasti täysin automatisoidussa utopiassa automaation kehittäminen olisi keskittynyt muutamalle jättimäiselle teknologiayritykselle. Olemme käyneet ja joudumme jatkossakin käymään keskusteluja siitä, millä mekanismilla teknologiajättien voittoja jaetaan niille yhteiskunnille, joissa ja joihin ne vaikuttavat. Emme toistaiseksi ole keksineet tähän täysin aukottomia malleja.

Luksuskommunismin tulevaisuudenkuva on jossain määrin järjetön, mutta kuitenkin tavoiteltavissa oleva. Se on mielestäni radikaaliudessaan kiehtova ja jännittävä: samaan aikaan siinä on paljon tuttua, mutta se edustaa rajusti nykyisestä poikkeavaa elämäntapaa.

Minusta ei tullut vaalikadulla luksuskommunismin varaukseton kannattaja, enkä ole sitä tänäänkään. Elämäni olisi kuitenkin köyhempi, jos en tietäisi siitä. Utopiana se on mielestäni loistava, ja tietyt osat jopa tavoiteltavia. Se muistuttaa, että aina voi tavoitella kuuta taivaalta. Jos sitten saavuttaisi edes pilvet.

Lyhyesti luonnonsuojelusta

kirjoittaja

Tämä on BlueSky-ketjun arkistointi.

Lainaan itseäni, koska aamulla päässä pyöri luonnonsuojelu ja muiden toimijoiden kuin valtion rooli. Sekä toki myös Pentti Linkola.

Mikäli lahjoitukset voittoa tavoittelemattomille toimijoille olisivat verovähennettäviä, se nostaisi varmasti esimerkiksi Luonnonperintösäätiön lahjoitusmääriä.

Luin Pentti Linkolan elämäkerran syksyllä 2021, ja se vahvisti tuntemuksiani siitä, ettei lopulta muulla päätöksenteolla kuin ilmastokriisin torjunnalla ole merkitystä.

Se myös opetti ympäristönsuojelun ja luonnonsuojelun välisen eron – ensimmäinen tapahtuu ihmisen lähtökohdista, toinen luonnon.

Kirjan lukemisesta lähtien olen myös lahjoittanut kuukausittain Luonnonperintösäätiölle. Summa ei ole kovin kummoinen, mutta se kumuloituu. Pikkuhiljaa saadaan suojeltua enemmän ja enemmän luontoa – ellei sitä ehditä pilata välissä.

Suomalaisilla on perinteisesti ollut ajatus, että julkinen sektori hoitaa lapset, vanhukset ja myös luonnon. Ja tästä tavoitteesta on hyvä pitää kiinni myös tulevaisuudessa.

Mutta entä jos ei hoida, tai hoitaa vain vaillinaisesti? Silloin on nojattava muihin toimijoihin.

Vallan hajauttamisesta puhuu myös David Jonstad kirjassaan Sivilisaation loppu. Sopeutuvaisimmat eivät jätä kaikkea yhden kortin varaan, vaan rakentavat ympärilleen pienempää yhteisöä.

Luonnonsuojelussakaan emme voi luottaa yhteen vahvaan valtioon, vaan meidän on nojattava hajautetumpaan malliin.

Meidän täytyy jatkaa yrityksiin vaikuttamista, jotta he lisäävät vapaaehtoisia suojelutoimia ja kehittävät kestävämpiä toimintamalleja.

Lisäksi niiden, jotka pystyvät, on tuettava niitä säätiöitä, jotka edistävät luonnonsuojelua.

Näin varmistamme, ettei luonnonsuojelu jää yhdelle kortille.

Vastaavasti mikäli valtion tasolla asiat eivät etene, voimme vaikuttaa kuntien, maakuntien ja esimerkiksi seurakuntien (jotka ovat usein suuria maanomistajia!) kautta. Reittejä on monia samaan päämäärään.