Osallistuin 6.6.2026 jo perinteiseen toivakkalaiseen urheilutapahtumaan, toista kertaa järjestettyyn Toivakkahölkkään. Viime vuonna lanseerattu tapahtuma on hyvän mielen ilmainen 10 km polkujuoksukilpailu. Lapsille oli myös omat 150 m ja 1 km matkat.
Reitti oli tietääkseni pitkälti sama kuin edellisvuonna, jolloin en paikalle päässyt, ja kierteli ympäri Paikkalanvuoren maastoa. Keli ei tarjonnut suuremmin aurinkoa, mutta pahin sade hellitti suorituksen ajaksi. Paikkalanvuorella olin käynyt loppuvuodesta Kurkocupissa, ja halusin nähdä miltä maisemat näyttävät päivänvalossa.
En ole aiemmin käynyt juoksemassa kilpaa, joten tämä oli siinäkin mielessä uusi aluevaltaus. En ole koskaan tykännyt enkä edelleenkään varsinaisesti nauti juoksemisesta, mutta suunnistaminen on opettanut minulle sen olevan mukavahkoa metsässä. Tai sitten se on niin päin, että metsässä on mukavaa, jopa juostessa.
Perheen nuorimmainen innostui myös mukaan ja kävi kiertämässä kilometrin pyrähdyksen. Kunnanjohtaja Touko Aallolla ei ollut mitään mahdollisuuksia lasten kärkijoukolle. Toiseksi jääminen vaikutti harmittavan maalissa nuorta Hämyä, mutta kovempaa hän veti kuin minä…
Etukäteen pohdin kenkävalintaa: lenkkarit vai suunnistuskengät? Valitsin jälkimmäiset spekuloiden kosteutta ja sitä, että jalat ovat niihin tottuneet. Lähtöä odotellessa katselin muiden tennareita, mutta oli muutamilla myös polkujuoksutossuja jalassa.
Matkajuoksuvauhtini on vakiintunut n. 6 min/km tienoille, joten tiesin, että tunnissa pitäisi päästä maaliin. Ja kaikki siitä alaspäin on plussaa. Lähdön lähestyessä en oikeastaan jännittänyt erityisemmin, odotin vaan metsään pääsemistä. Taktiikkana ajattelin ottaa rennosti omalla tahdilla, ja sitten kiristää lopussa.
Sijoituin joukon puolenvälin paikkeille lähtöä odotellessa, arvioiden että sillä välttää enimmät ohittelut. Liikkeelle lähdettiin latupohjaa pitkin, ja tilaa oli hyvin väistää eri suuntiin letkan venyessä. Jokin tuntui väärältä: käsissä ei ole karttaa, kompassia eikä emittiä! Mitä tässä on tarkoitus ajatella, kun ei tarvitse reittiäkään miettiä…?
Ensimmäisen kilometrimerkinnän kohdalla katsoin kelloa, joka väitti vauhdiksi 5.10. Kääk, aivan liian kovaa! Pientä korjausta askellukseen samalla kun maasto alkoi nousta jyrkemmin vuorenrinnettä ylöspäin. Isompi letka hävisi kaukaisuuteen, ja hetken päästä lähistöllä oli vain 4-5 muuta samaa tahtia painavaa juoksijaa. Jalkaa siis vain toisen eteen ja maisemista nauttimaan…
3 km tienoilla käännyttiin kohti suota. Tästä muistin menneeni suunnistaessa, mutta miten tämä on jotenkin eri tavalla? Jossain kohtaa hoksasin, että nyt juostiin toiseen suuntaan kuin pimeässä. Suon jälkeen reitti alkoi kierrellä metsäkoneen urissa. Suunnistuskengät eivät lipsuneet ja tuntuivat hyvältä valinnalta, ja keskinopeuskin oli noussut lähemmäksi 6 minuuttia kilometriltä.
Puoliväli alkoi pian häämöttää. Taskusta energiageelit naamaan lennosta, juomarastilta hörppy vettä, ja matka jatkui isompaa metsäautotietä pitkin. Vielä ei ollut aika kiihdyttää. Joku muu juoksi aina muutaman kymmenen metriä kovempaa, mutta jäi sitten paikalleen keräilemään itseään. Keskinopeus oli sama kuin minulla, mutta tasaisuudesta ei voinut puhua.
Hikipanta ympäri, kuivaa pintaa löytyy toiselta puolelta. 7 kilometrin kohdalla alkoi jo innostaa vauhdin lisääminen. Joko olisi aika? Onneksi edessä häämötti mäki, joka vei menohalut. Tämä vielä, ja sitten kovempaa. Polku nousi hakkuuaukon reunaa. Sisäinen suunnistaja oli jo leikkaamassa mutkaa tasaista aluetta pitkin… Mutta reitillä oli pysyttävä. Mäen päällä tahtia ylöspäin ja muut jäivät taakse. Kellosta aikaa katsoen: ehtisikö alle 55 minuuttiin? Edessä juoksi joku parinsadan metrin päässä: saisinko vielä kiinni?
Vielä yksi hakkuuaukko: en muista tämmöistä ollenkaan,
mutta kohta pitäisi tulla Kurkon loppupätkä, jossa juostiin kovaa tie- tai latupohjalla. Jälkikäteen katsoin, että olin kyllä tuonkin aukon läpi syksyllä mennyt. Edessä menijä läheni hetki hetkeltä ja jäi lopulta taakse. Toinen selkä tuli näkyviin vähän matkan päässä ja reitti muuttui tutuksi. Syksyllä tämä alamäki tuntui helpommalta, mutta silloin takana oli pari kilometriä vähemmän ja hitaammalla tahdilla…
Jalat alkoivat tuntua muusilta, ja kello näytti 5 minuutin kilometrejä. Edellä menijä hävisi johonkin, taisi hänkin nostaa vauhtia. Koiran ulkoiluttaja tulee vastaan. Noustaanko vielä vuorelle? No noustaan toki. Sen jälkeen ei onneksi pitäisi olla kuin alamäki.
Kenttäkuulutus kuului koko ajan kovempaa. Tuossa Kurkossakin näkynyt iso kivi. Ketään ei ollut enää lähistöllä, nyt vaan rullaten alamäkeen kohti maalia. ”Ja seuraavana maalissa Miika Hämynen Jyväskylästä, ajassa 54 minuuttia tasan”. Pieni tuuletus maaliinpääsyn kunniaksi. Harmittelin kun ei tullut IPR:n juontajalta Sarjakuvaseura-viittausta, kärkijoukon edustamat seurat olivat kyllä tulleet mainituiksi. Sijoitus miehissä 28/45 kunnanjohtajalle 8 minuuttia jääneenä.
Maalissa hiukan itsensä keräilyä ja energiapatukka naamaan. Ja sadetta pakoon kohti kotia suihkuun. Oli ihan mukavaa! Nyt vaan voimia keräämään Jukolaa varten…