SM-erikoispitkä 2026

Olin katsonut jo vuoden alussa suunnistuslisenssiä ostaessa että kilpailukausi huipentuisi Suunta Jyväskylän 17.10.2026 järjestämään erikoispitkän matkan suomenmestaruuskilpailuun Jyväskylän ja Petäjäveden rajalla. Suoritus tulisi olemaan pitkä ja rankka, mutta Jukolan tuplaaminen ja muutama pidempi lenkki vuoden mittaan antoivat uskoa onnistumiselle.

Kesällä loukkaantunut oikea jalka jatkoi edelleen kiukutteluaan. Kuvauksissa ei löytynyt mitään rikki mennyttä, mutta jalka on selvästi jollain tavoin minulle suuttunut, kun kerää nestettä nilkan ympärille. Yleisesti se ei haittaa menemistä ja toimii normaalisti, mutta etenkin ylämäissä ja yllättävissä muljahdusliikkeissä ääriasennot ovat sille liikaa ja se muistuttaa kipeästi olemassaolostaan. Tämä vaiva mennee toivon mukaan ajan myötä ohi.

Olin käynyt vain kerran aiemmin Tasaisenkankaan keskisuomalaiseksi suunnistusmaastoksi uniikissa ympäristössä. Ennen harjoituskiellon alkua loppuvuodesta 2023 alueella järjestettiin Kurkocupin osakilpailu ValeKurko, jossa olin ensimmäistä syksyä harjoittelemassa yösuunnistusta alaikäisenä ”lainsuojattomana” lyhimmällä SuperGubbe-radalla. Tuolloin oli tarjolla todella huima elämys, kun ennen tapahtumaa satoi 20 cm ensilumi. Tunnelmaa voi maistella esimerkiksi Lauri Pohjolan Youtube-videolta:

Edellisvuoden perusteella H40-sarjan matka tulisi olemaan jotain 15 ja 20 kilometrin väliltä. Kisasivujen pikkuhiljaa päivittyessä loppukesästä paljastui, että linnuntietä mitattuna suoritus olisi 17 km, noususummaa 425 metriä. Ei siis mikään helppo keikka. Omassa sarjassani oli melko vähän kisaajia, vain 32 oli ilmoittautunut.

Kisaa edeltävä viikko meni sääennustusta seuratessa, joka tuntui vaihtuvan joka katsomiskerralla sateesta pilvipoudaksi. Lopulta keli asettui aamuyöstä alkavaksi rankkasateeksi, joka loppuisi puolenpäivän maissa. Eiköhän sitä siis itsensä saisi märäksi kiireestä kantapäähän.

Kisakeskuksen tunnelmaa ennen metsään suuntaamista.

Äänekosken Sarjakuvaseuran autokyydillä kisaamaan lähtivät myös isäni Timo (H70, 8,6 km) ja setäni Petri (H60, 11,2 km), jotka olisivat myös kaivanneet kuivempaa keliä. Onneksi lämpöä oli kymmenisen astetta ja sadeviitat ja -varjot pitivät kosteuden loitolla kilpailunumeron kiinnityksen ja kenkien solmimisen ajan. Kerkesin jopa katsoa ensimmäisen yhteislähdön, ja hymyillä biisivalinnalle (The Alan Parsons Project: Sirius): olin soittanut autossa tulomatkalla saman bändin Gaudí-levyn.

Kello 10 lähtivät matkaan H21, H20 ja H18 -sarjat.

Pääsarjojen kisa oli yhteislähtöineen ja peesausmahdollisuuksineen luultavasti aika erilainen verrattuna meidän ”veteraanien” väliaikalähtökilpailuun.

Lähtöalueella naureskelimme, että kaikki sukulaiset olisi pitänyt laittaa lähtemään samalla minuutilla, kun nimiä lueteltiin ”Hämynen, Hämynen…” Oma lähtöaikani oli vain kolme minuuttia myöhemmin.

Lähtökarsina oli suunniteltu siten, että kaksi minuuttia ennen lähtöä siirryttiin louhosalueen reunan yli vähän alemmaksi. Samalla lähtöään odottelevien aiheuttama häly hiljeni ja pystyi suuntaamaan ajatukset kohti suoritusta. Järjestäjiltä hyvä ratkaisu, jos oli tarkoituksella näin toteutettu!

Tavoitteeni olivat yksinkertaiset: päästä maaliin keräten kaikki rastit matkan varrella, plussaa on jos en ole sarjani viimeinen. Jos menee alle kolme tuntia, olen onnistunut tosi hyvin. GPS-käyränkin jos tällä kertaa saisi, ainakin lähtöalueella oli vielä kontaktissa…

Rastivälien jälkipyykkiä kannattanee lukea esim. Liveloxin karttanäkymää tuijottaen.

1 Piippausten jälkeen matkaan. Eka väli suoraviivaista lämmittelyä, iso kivi antoi hyvin suunnan, kun tulin sen vasemmalta puolelta. Pientä haparointia maastonmuotojen tunnistamisessa, mutta ei isompaa pummia.

2 olikin sitten heti ensimmäinen vähän pidempi väli. Katsoin että vasemmalta kiertäen pääsee tietä ja metsäautouria pitkin lähelle rastia, ja tämän olivat muutkin Liveloxista jälkikäteen katsoen huomanneet. Lopussa kuviorajaa pitkin vähän sivuun, mutta rasti löytyi ihan helposti.

3 Miltei pisin rastiväli tällä karttapuoliskolla. Tähtäsin heti alkuun keskialueen juomapaikkakasaumaan kielletyn alueen oikean reunan ohi, josta tiesin saavani vähän matkaa tieltä vauhtia. Mäkeä alas meni karttaan merkitsemätön vanha metsäkoneen ura, joka vei hitusen oikealle risteyksestä, johon tähtäsin. Ojien ylityksissä ennen tietä sai ensimmäiset kunnon kosketukset maaston märkyyteen.

En ottanut vielä vettä juomapisteeltä, mutta hämäännyin muiden suunnistajien vilinän ja kartanvaihtopaikan ihmettelyn takia polun risteyksissä melkein menemään väärään suuntaan. Onneksi hoksasin harha-askeleet nopeasti ja matka jatkui tietä ja uraa pitkin.

Nyt päästiin kartan nautinnollisimmalle osalle, kun uran jälkeen esille tulivat Paljakkakalliot. Matka jatkui suopursujen keskellä kompassisuunnalla, tulkiten suoalueiden välisiä saaria ja kallioita. Tuntui todella vaikealta keksiä, miten voisi edetä mahdollisimman nopeasti, kun tuntui että kallioiden välissä jalka upposi pehmeään pohjaan, mutta kallioiden päällä sammaleet olivat liukkaita. Kolmosrastilla nousin korkeimmalle hetkelliselle sijoitukselle kisassa (17).

4 Jälleen selkeä suunnalla otettava väli, mäkeä vaan ylös. Joku kysyi neuvoa sijainnista nousun aikana. Lähdin kaartamaan mäen päällä hitusen liikaa vasemmalle. Ihmettelin vähän turhan pitkään, voivatko kivet oikealla olla rastikiviä, ja siellähän lippu pilkotti kun sinne kaarroin. Sen verran hitaasti kuitenkin, että putosin sijalle 19.

5 Mäki alas ja suon yli kohti tietä. Valuin loppumetreillä vähän liian alas oikealle kohti pöheikköä, vaikka näin vasemmalla juomapisteen henkilöstöä. Korjaus siis sinne päin. Vasta jälkikäteen tajusin, että juomarastin merkki ei ollut kartassa, vaan tietenkin rastimääreissä ja olisi paljastanut välittömästi rastin sijainnin… Vieläkään ei ollut jano.

6 Olin katsellut, että voisi olla fiksua kiertää vasemman tien kautta. Oikea tiekierto vaatisi pöheikön läpi menemistä, enkä ollut varma, onko se tällä kartalla kuinka hankalaa. Pyrin lähtemään lähes suoraan länteen päin valkoisia alueita pitkin keltaisemmalle ja siitä tielle.

Suunta kuitenkin heitti liikaa etelään, ja tulin kosteikon väärälle puolelle aukkoa. Kosteikon läpi kulki ilmeisesti noro, johon oli jätetty luultavasti mukamas suojavyöhykkeeksi puita. Puut olivat kuitenkin kaatuneet aukon reunassa toistensa päälle, mikä teki kohdasta mahdottoman ylittää. Jouduin kiertämään ihan liikaa etelän kautta, mutta sitten tietä pitkin miltei niin kauas kuin sitä riitti. Lopussa rasti näkyikin jo lähes tieltä asti kuusimetsän keskellä.

Punaisella se mitä tavoittelin (kisan voittaneen Antti Parjanteen suoritus) ja pinkillä se, mistä suurin piirtein itse menin.
Otto Kaarion videolla näkyy ajassa 1:37.00, kun hyppään koukkauksen jälkeen pöheiköstä tielle. En ollut tuossa vaiheessa varma, ketkä kärkiporukasta menivät ohi.

Vasta jälkikäteen huomasin kartalta polun, joka yhdisti oikean ja vasemman tien toisiinsa juomarastin kohdalla. Voi olla, että S-kierto teitä pitkin ensin oikealta, sitten vasemmalta, olisi saattanut olla kohtuullisen vauhdikas. Liveloxissa kukaan ei ole tehnyt tuollaista ratkaisua, vaan nopeita toteutuksia on molemmilla tiekierroilla. Vihreä ei tunnu hirveästi hidastaneen oikealta kiertäneitä. Muutamia vetoja on myös oikean kautta ja välipolun kohdalta rastiväliviivan myötäisesti vihreän läpi.

Reittisekoilut pudottivat minut sijalle 21.

7 Helppo lyhyt väli. Tietä pitkin aukon reunaan ja ojan suuntaisesti kohti rastia. GPS-signaali hävisi lopullisesti näillä main. Jokin piste oli tallentunut vielä seuraavalta rastiväliltä, mutta eipä tullut käppyröitä tälläkään kertaa. Tässä kohtaa huomasin, ettei enää satanut.

8 Noin tunnin taivalluksen kohdalla oli aika hyödyntää mäen päällä olevaa juomapistettä. Lähdin seiskarastilta vinoon, enkä löytänyt metsäautotielle joka sinne olisi vienyt. Oikaisin siis melko suoraan mäen yli. Evästyskin meni tämän takia paikallaan seisomiseksi, kun halusin huuhtoa energiageelin ja taatelipatukan vedellä alas.

Tauon jälkeen siis tietä pitkin tämän karttapuolikkaan pisintä väliä kohti kasia. Vastaan tuli mm. Veera Klemettinen, eli oletettavasti naisten pääsarjan kärkiletka. Veera tuli myöhemmin maaliin toisena. Arvioin jo metsässä, että nopeampi reitti olisi ollut tiekierto oikealta, mutta se olisi pitänyt tajuta kutoselle menomatkalla, jos kaipasi juotavaa.

Pihapiirin ohi aukolle, ja metsäkoneen ura jatkui pidemmälle kuin kartassa ja mielestäni jopa oikeaan suuntaan. Sitä pitkin mäkeä alas kohti rastia, kunnes iski tenkkapoo: mäki loppui, mutta maisema näytti ihan väärältä, enkä saanut yhtään kiinni sijainnistani. Näin rastin, mutta se ei ollut oma. Yritin hahmottaa mitä ympärillä oli, mutta paikka ei edelleenkään selkeytynyt.

Palasin siis rastipisteelle ja kysyin leimaajalta, missä ollaan. Paljastui, että olin valunut aivan liikaa vasemmalle. Lähellä olisi ollut oja, joka olisi varmaan avannut mysteerin, mutta en jostain syystä nähnyt sitä vaikka kuljeskelin alueella eestaas. Tämä oli suorituksen isoin pummi, mutta nyt tiesin mihin suuntaan jatkaa. Tarkalla kompassisuunnalla kasille, joka oli juuri siellä missä pitikin. Pummaus ei auttanut sijoituksissa, vaan valahdin jo sijalle 26.

Koukkaus idän kautta, kysymysmerkin kohdalla eestaas palloilua. Mysteerirasti oli punaisen ympyrän kohdalla.

9 Mietin lähtisinkö suoraan metsän läpi, mutta oikealla oleva pieni mahdollisuus askelta keventävään ura- ja tiekiertoon alkoi houkutella tässä kohtaa. Matkalla oli juomapiste, josta kupillinen vettä naamaan. Ennen mäkeä takaisin metsään ja kohti ysiä. Mäen reuna olikin aika jyrkkä ja liukas, ja suuntaa sai pitää tarkasti. Yksinäinen pistekumpare löytyi helpohkosti.

10 Tähtäilin ensin suorempaa rastiväliviivan mukaista suoritusta. Lähdin vähän liikaa etelän suuntaan, kun alla oli muiden polkemaa uraa. Myllylampi siinsi mäen reunan alla, ja huomasin karttaan merkityn metsäkoneen uran joen poikki. Lopulta hyppäsin joen yli jo ennen sitä, kun se ei ollutkaan kovin leveä. Sattumalta isäni osui samaan aikaan paikalle ja kehumaan olevansa kohta jo maalissa. Itse en ollut vielä päässyt edes toiselle karttapuoliskolle…

Jutustelu hämäsi sen verran, että loikkasin liian aikaisin mäen päälle. Oikea mäki olisi ollut vasta vihreän alueen jälkeen. Isäkin oli hämääntynyt tällä välillä ja päätynyt pummaamaan hetkeä myöhemmin. Eväs- ja juomatauot ovat olleet aiemmissakin suorituksissa kohtalokkaita suunnan suhteen, täytyy lisätä tälle vaarallisten asioiden listalle myös juttelu…

Metsäkoneen uria oli alueella reilusti. Kiire oli kova päästä rastille, ja malttamattomana käännyin kiertämään mäen eteläreunaa ihan liian aikaisin urien seuraamisen sijaan. Kampajyrkänne oli onneksi selkeä, ja siitä sai suunnan rastille ja kartankääntöön.

11 Olin sanonut isälle, että kartan toinen puolikas näyttää lyhyemmältä, vaikka rasteja on pari enemmän. Lähdin suunnalla puolittain uraa seuraten ensin alas suoalueelle ja sitten mäkeä ylös. Ojaa suolla ylittäessä vastaan tuli yhtäkkiä kamera päässä Otto Kaario, jota tajusin jopa pienen hämmennyksen jälkeen vähän kannustaa. Vaisun reaktion perusteella hänellä ei mennyt kovin hyvin.

Tuossa kohtaa Otolla oli jo viimeiset rastit menossa ja sijoitus sama kuin maalissa, yhdestoista. Seuraavan maanantain JNC:ssä Otto valitteli kramppaamista. Videokin tuli tiistaina Youtubeen, mutta kamerasta oli loppunut muutamaa minuuttia ennen tätä kohtaamista akku.

Tien ylityksen jälkeen näin mäen päällä rastilipun. Tajusin jo sitä lähestyessä ennen numeron näkemistä sen olevan väärä, kun selkeä kahden kiven rastipiste oli kartalla lähes reitilläni. Oma rasti näkyi siitä vähän matkaa pidemmällä ja oli helppo ottaa.

12 Mäkeä alas vanhaa metsäkoneen uraa pitkin kohti hiekkakenttää. Tähtäsin joen toiselle puolelle itäisemmälle juomapisteelle. Tulin hiukan enemmän oikealle kun olisin halunnut, mutta suon reunan pohjaa oli hyvä jatkaa risteykseen. Jälkikäteen katsoin Liveloxista että nopeampi tiekierto olisi ollut heti rastilta länteen päin lähtien.

Nappasin geeliä ja myslipatukkaa naamaan, kun pari tuntia oli jo kulunut lähdöstä. Pohdin jo, että taitaa kolme tuntia jäädä haaveeksi…

Metsäautotietä taas samojen isojen kallioiden ohi ja joen yli kohti kahtatoista. Väsymys varmaan alkoi tuntua, kun kumpareita oli vaikeaa tulkita, mutta rasti löytyi kuin löytyikin kun vaan tarpeeksi pitkälle jatkoi.

13 Taas tarkka kompassisuunta käteen ja soiden ja saarien mukaan edeten. Vähän oli haasteita tunnistaa mikä mäennyppylä oli mikäkin, kun kaikki tuntui olevan yhtä märkää. Onneksi ojat rytmittivät etenemistä. Jälkimmäisen ylityksen kohdalla olin hitusen rastiväliviivan eteläpuolella, koska jyrkemmät mäenreunat jäivät vasemmalle.  Lopulta rasti löytyi, vähän hitaasti, mutta ilman isompia ongelmia.

14 Kartan tällä puolella rastivälien ojat olivat kyllä mielestäni syvempiä kuin toisella puolella, kun ylitys jäi vajaaksi ja mulahdin polvia myöten heti rastilta 13 lähdettyäni sellaiseen.

Taas tultiin Paljakkokallioille ja sijainnin tulkinta jatkui niiden perusteella. Kalliolta toiselle eteneminen vei mukanaan, ja havahduin kääntyneeni aivan turhaan vasemmalle, kun kovempi alusta houkutti niin kovasti poikkeamaan rastiväliviivalta. Onneksi tajusin saman tien, olisi saattanut tulla muuten aika leveä koukkaus. Aurinko pilkotti jo ja maisemat olivat upeat. Rastikivet näkyivät mäen reunalta pitkälle.

Olisinko hoksannut ojalla väärän suunnan, jos en olisi heti korjannut?

15 Suunnalla eteneminen jatkui, taas kalliolta alas suohon rämpimään. Suoalueen päätyttyä ajattelin ensin seurata mäen reunaa vasemmalta ympäri. Sitten muistin, että usein olen unohtanut kääntää ajoissa ja nousin varmuuden vuoksi mäen päälle.

Toisella reunalla en ollutkaan sitten ihan varma missä kohtaa tarkalleen olen. Vastaan tulivat onneksi niin korkeat jyrkänteet, että olin väkisinkin rastin pohjoispuolen kampajyrkänteiden luona. Petri viestitti myöhemmin nähneensä ehkä luolan suun näiden jyrkänteiden pohjoispäässä. En harmi kyllä käynyt siellä asti.

Käännyin siis vasemmalle ja lähdin seuraamaan mäen reunaa. Näin hetken päästä pienemmän jyrkänteen, mutta rasti ei ollut siinä, eikä seuraavassakaan. Hetken aikaa ihmettelin, missä on vika, mutta tajusin, että olin seurannut mäen reunaa samassa tasossa itäänpäin ja olin liian ylhäällä rastin kupeessa olevan vihreän alueen pohjoispäässä. Uusi suunta ja rasti löytyi sieltä mistä pitikin.

Jotakuinkin näin.

Metsässä alkoi olla jo aika hiljaista, harvakseltaan näkyi enää yksittäisiä suunnistajia siellä täällä. Pysähdysten aikana suurimmat äänet ympäristössä syntyivät siitä, kun tikka etsi ruokaa keloista. Tipahdin tämän pienen pummaamisen myötä vielä yhden pykälän: olin nyt 27:s.

16 oli taas juomarasti, ja tällä kertaa olin hoksannut katsoa sen ajoissa rastimääreistä. Eteneminen oli jo aika isojen linjojen etsimistä kuviorajoja pitkin: ensin vihreiden alueiden välistä metsäkoneen uralle, ja sitten siitä kääntäen kohti rastia kosteikon päätyttyä. Meinasin unohtaa leimata geelipussin imaisun ja veden hörppäyksen yhteydessä, mutta sekin tuli onneksi tehtyä ennen rastilta poistumista.

17 Piti olla lyhyt ja suoraviivainen rastiväli, mutta pienipiirteisellä alueella päädyin mäenreunaan rastille, joka ei ollut oma. Päättelin olevani hitusen liikaa lännessä, ja lähdin seuraamaan mäenreunalle muodostunutta uraa. Oikea kohta löytyi muutaman nyppylän päästä.

18 Sama ura jatkui eteenpäin mäenreunaa pitkin, ja jälleen tuli ensin vastaan toinen rasti. Tiesin kuitenkin missä olin, ja oma rasti löytyi hetken päästä helposti.

”Nyt saisi jo pikkuhiljaa loppua” alkoi olla tuntemus tässä kohtaa, kun sain heittää hyvästit kolmen tunnin tavoiteajalle. Jalat alkoivat olla sen verran väsyneet, että kivien ja juurakoiden ylityksissä piti tietoisesti nostaa niitä ylemmäksi, muuten uhkasi kompurointi. Kartan toisesta reunasta toiseen pitäisi vielä jaksaa edetä maaliin.

19 Pari pitkää väliä jäljellä ennen loppusyheröä. Kerta kiellon päälle kallioalueelle. Eteneminen alkoi olla jo melko mekaanista: Yritin lähinnä pysyä kiinni suunnassa ja jotenkuten jolkottaa eteenpäin. Ihan joka välissä en ollut millintarkassa sijainnissa kiinni. Suunta oli silti tarpeeksi suora, että viimeisen ojan ylityksessä tiesin valuneeni lähinnä hiukan rastiväliviivan eteläpuolelle. Jälleen kallioita tulkiten matka jatkui haparoiden mutta kohtuu suoraviivaisesti rastille. Tässä kohtaa olin edelleen sijalla 27.

20 Tämän karttapuoliskon pisin rastiväli. Olin jo katsonut aiemmin tiekierron järkevimmäksi tässä kohtaa suoritusta, Liveloxin mukaan en ollut ainut. Ensin etelään päin takaisin suurin piirtein samaan paikkaan kuin mistä olin kääntynyt metsään rastille 12. Viimeinen taatelipatukka pussukasta naamaan ennen vielä yhtä vesihuikkaa.

Tiellä oli pitkän aikaa helppoa etenemistä vaikka jalat olivatkin melko lopussa, ja vauhti nähtävästi auttoi: nostin itseäni tässä kohtaa pari pykälää lopulliselle 25. sijalle. Tiukkaa tekisi, jos meinaisin ehtiä vielä kolmessa ja puolessa tunnissa maaliin… Alainen Naulajärvi kimmelsi auringossa oikealla puolella ja syksyn värit piristivät menoa. Polun ja metsäkoneen uran tienoilla ennen puroa mäkeä ylös ja jyrkänteen eteläpuolelta kierto rastille.

Auringonpaistetta kisakeskusalueella kilpailun jälkeen.

21 Enää pari rastia jäljellä ja ratamestari jättänyt pahimmat pöheiköt vielä loppupäähän. Mutkittelin hiukan metsänrajaa pitkin, sitten vihreään ja toiselle kukkulalle. Meinasin hetken ajan jäädä liian pitkäksi aikaa puskan puolelle, mutta onneksi tajusin että vieressä on valkoista…

Kohteena oleva kukkula erottui mäeltä hyvin matalamman kasvillisuuden toiselta puolelta. Vielä kun pääsisi puskista ja ojista yli. Yksinäinen kivi oli helppo kohde.

22 Sitten vielä suoraan uraa pitkin viimeiselle rastille. Ura meni kukkulan yli, vaikka olin ajatellut kiertää sen, mutta tässä kohtaa se ei enää haitannut. Olin tulossa rastista hitusen vasemmalle, mutta korjaus ei ollut iso.

Tämän jälkeen vielä viitoitusta pitin maaliin. Alamäkeen oli helppo painaa, vielä löytyi takataskusta muutama juoksuaskel! Aivan ei kolme ja puoli tuntiakaan alittunut (loppuaika 3:34.51), mutta tässä vaiheessa olin vain tyytyväinen: metsästä oli päästy ehjänä pois ja hyväksytyllä suorituksella. Kun kuulin, etten ollut edes viimeinen, saatoin vähän jopa hymyillä. Olin radan 25. nopein 28 matkaan lähteneestä, ja SM-kisassa tulin sijalle 24 yhden ulkomaalaisen osallistujan takia.

Aurinko paistaa, elämä hymyilee!

Isä oli nauttinut kisakeskuksen auringosta odotetusti jo pidempään, Petri oli tullut noin 10 minuuttia aiemmin pois metsästä. Saimme kaikki kolme hyväksytyn tuloksen, mikä on ollut viime aikoina harvinaista: yleensä joku meistä on keskeyttänyt tai hylätty. Sitten vaan kuivaa päälle ja kotia kohti. On edelleen outoa käydä suihkussa suorituksen jälkeen, kun on ollut hetkeä aiemmin aivan läpimärkä.

Kilpailuvarustus oli toiminut kohtuullisesti. Sarjakuvaseura-paita oli sopivan lämpöinen tälle kelille. Evästä olisi ehkä pitänyt olla hitusen enemmän, kun lihasten energiataso alkoi selvästi olla lopussa viimeisillä kilometreillä. Toisaalta en tiedä, olisiko keho kelpuuttanut useampaa energiageeliä.

Eväät olivat vaimoni tekemässä uudessa mahavyössä. Se läpäisi tulikokeensa ja isäkin pohti haluavansa samanlaisen. Kengännauhoja sen sijaan sai sitoa kolme kertaa uudestaan, kun teippaukset irtosivat rasituksessa. GPS-käppyrätkin olisi ollut kiva saada kellosta ulos koko matkalta…

Naureskelin kotona miesten pääsarjan kisalle, jossa ratkaisut oli tehty yli 25 km radalla kahden ja puolen tunnin kisaamisen jälkeen vasta loppukirin yhteydessä. Yritin muistella kolmen vuoden takaista kurkoa, ja vaikka kartasta tunnistin missä tienoilla oltiin kierrelty, valoisassa ja ilman lunta maisemat olivat todella toisenlaiset. Tapahtumien karttoja on myös mielenkiintoista verrata toisiinsa, niiden tyyleissä kun on yllättävän paljon eroja.

Esimerkki karttojen eroista Paljakkokallioilta. Vasemmalla kurkokartta kolmen vuoden takaa (kartoittaja ja kartoitusvuosi ei tiedossa), oikealla Tommi Hakulin uudelleenkartoitus tältä vuodelta.

Nyt kun harjoituskielto on purettu, päästään alueelle taas suunnistamaan. Vauhtiin päästään jo parin viikon päästä KurkoCupin osakilpailussa Erikoispitkän melkein tavallisenpituinen Kurko. Tuolloin päässee siis taas ihmettelemään maisemien muuttumista pimeässä.

Jälkikäteen ei ollut yhtään niin paha olo kuin joskus lyhyempien Jukola-osuuksien jälkeen. Treenaaminen siis vaikuttaa selvästi. En olisi kyllä muutama vuosi sitten vielä uskonut, että osallistun jossain urheilulajissa SM-kilpailuihin, saatika että yhdessä niistä rämmitään metsässä parisenkymmentä kilometriä!

Täytyy varmaan ensi vuonnakin ottaa kisalisenssi, niin on syy kierrellä ainakin lähialueen kisoissa. SM-erikoispitkä on vuoden päästä jälleen Keski-Suomessa, kun järjestäjänä on Saarijärven Pullistus. Kisamaasto sijaitsee karttarekisterin mukaan Sarjakuvaseuran kotimaastojen läheisyydessä: Liimattalan kylän ja Konginkankaan itäpuolella, Hirvaanmäen kylän pohjoispuolella. Jalat kuivina ei siitäkään taida selvitä, vaan nautitaan suomaastosta, ehkä vähemmillä kallioilla ja enemmillä harjuilla. Sitä odotellessa!

SM-keskimatka 2026

Viime kerralla kun kirjoittelin suunnistusseikkailuistani, pohdiskelin, mikä olisi seuraava kilpailuni. Isä kyseli elokuun loppupuolella, lähtisinkö mukaan Kirkkonummelle Lynxin järjestämään keskimatkan SM-kilpailuun. Hän oli suuntaamassa myös Posiolle pitkien matkojen SM-kisaan, mutta ne olin sulkenut pois aikataulusyistä.

Kisoja kohti

Olin ajatellut kisata kesän mittaan vain Jyväskylän lähiseudulla, mutta yhteisreissu madalsi kynnystä osallistua. Hyvän saavutettavuuden takia nämä kisat olivat muutenkin kohtalaisen isot, yli 2200 suunnistajaa suuntasi paikalle.

Ennakkoon ihmettelin, kun kilpailuinformaatiota ei ollut saatavilla ajoissa. Aluekartatkin olivat saatavilla vasta päivää ennen kilpailua. Syy selvisi paikan päällä ja on luettavissa ratamestarin lausunnosta: Kuukautta ennen kisaa oli mennyt suunnitelmat uusiksi yhden maanomistajan kanssa ja järjestäjälle oli tullut kiire järjestellä kisa-aluetta toiseen paikkaan.

Koska karsinnat olivat lauantaina jo kello 9 alkaen, piti matkaan suunnata Jyväskylästä jo perjantaina. Matkalla pääkaupunkiseudulle pidimme lataustauon mielenkiinnon vuoksi Haarajoen K-Marketilla, ja kävelyretki lähiympäristöön pysähtyi heti tien toiselle puolelle. Vahan kaupparakennuksen ovi oli auki ja sieltä pilkotti Sega Rally. Lähempää erottui teksti Pelihalli auki, joka houkutteli sisälle.

12 euron pääsymaksulla olisi päässyt pelaamaan vapaasti monipuolisia laitteita. Periaatesyistä sisäänpääsy oli maksettava, vaikka vain tukimaksuna. Testailin paria flipperiä ja Centipedeä, mutta auton akku täyttyi harmillisen nopeasti ja matkaa oli jatkettava…

Yöpaikka järjestyi Helsingissä asustavan sarjakuvaseuralaisen kotoa, joka ei ollut osallistumassa kisaan. Ilta menikin sitten mm. vanhoja Jukola -valokuvia tutkaillessa.

Karsintakierros

Aamulla jo ennen kuutta ylös ja hiljaisille kehäteille ajelemaan kohti kisakeskusta. Peltoparkin jälkeen vaellus kohti kisakeskusta ja ihastelemaan aamuista usvaa ja tyyppimaaston korkeita kallionjyrkänteitä. Levitimme tavarat vanhojen heinäpaalien kupeeseen, ja viereen paukahti hetken päästä (isälleni enemmän) tuttuja Vaajakosken Terän veteraanisarjalaisia.

Tämä kallio ei ollut edes korkeimmasta päästä.

Rankipisteiden vähyyden takia pääsin H40K2-karsintaan ensimmästen joukossa metsään kello 9. Aamupäivän radat oli sijoitettu kisakeskuksen länsipuolen rinteisiin. Lähdössä toimiminen meni jo rutiinilla, olihan tämä jo kolmas kilpailuni!

Lähdöstä oli K-pisteelle vain 80 m. Hirveästi en voinut karttaa katsella, kun piti epätasaisessa maastossa katsoa mihin astuu. Sain rytmistä yllättävänkin nopeasti kiinni ja suuntasin ekalle rastille kohtuu suoraviivaisesti suunnalla. Mutta heti kakkosrastille luin rastipistettä hiukan väärin ja pudotin yhden käyrän liian alas. Pah. Metsäkoneen jälkiä ja risuja oli ratamestari tälläkin kertaa tilannut vähän joka puolelle.

Ajatusten kasaus ja kolmosrastille suoraa viivaa kallion päälle. Pienipiirteinen paikka, mutta suuntaus suoraan oikealle kumpareelle. Nelonen oli puron toisella puolelle. Pudotin vähän liian nopeasti alas metsään, olisi kannattanut jatkaa pidempään kalliolla. Alhaalla oli kaatuneita puita ja kiviä, jotka hidastivat turhaan matkaa. Rasti itsessään oli helppo kivi vähän ylempänä aukon reunalla.

Jatkoin luontevasti kohti vitosta puronreunaa pitkin, jossa oli selvä ainakin eläinten käyttämä polku. Alkoi tehdä mieli hidastaa liian aikaisin, mutta tajusin onneksi oikealla puolella olevan suon, joka auttoi paikallistamaan etenemistä. Eteen putkahti vasemmalta hitusen hitaampi nainen, ja helppoa ohituspaikkaa ei ollut. Edessä onneksi se mäki, jonka päälle piti kiivetä vitosrastille. Mäen päällä oli outoja neliskulmaisia tasaisia kiviröykkiöitä, joiden merkitys ei auennut. Muljusivat jalan alla ikävästi.

Kutoselle on lyhyt väli, mutta risuja ja kiviä väistellessä sattui taas virhe. Mäen reunalta luin maastoa vähän väärin, ja pyörähdin kuusikon sekaan. Kutonen löytyi helpohkosti, kun vaaleanvihreästä pääsee ulos. Ja seiskalle suon yli mäen reunaa pitkin.

Kasille olikin taas pidempi väli, se eteni polkuja seuraillen. Pudotin taas polulta turhan aikaisin kivikkoon, joka hidasti turhaan menoa. Edessä juoksija nousi mielestäni liian aikaisin kumpareelle, kun itse tulkitsin rastin olevan edempänä. Kanssakisaajan suunnanvaihdos vahvisti epäilykseni ja rasti löytyi helposti. Ura jatkoi suoraviivaisesti ysille.

Kympille olikin sitten mentävä vaaleanvihreän läpi. Edessä kukkula tuntui tulevan jotenkin liian nopeasti vastaan ja kaarsin oikealle, ajatuksena antaa mäkien ohjata kohti rastia. Mutka näyttää gepsissä jälkikäteen isolta. Sitten vaan kohti viimeistä rastia. Suunta kohti polkua ja vihdoin sai lyödä kartan rullalle ja vain juosta. Leimauksen jälkeen kohti maalia, ”tällä kertaa en varmasti hidasta yhtään ennen maalileimasinta”. Puuskutusten jälkeen pitkää viitoitusta seuraten emit-purkuun.

Tauko paikallaan

Sitten jännittämään, miten karsinnassa kävi. Hetken aikaa olin tuloksissa vielä 22 nopeimman joukossa, mutta pikkuhiljaa valuin alaspäin. Lopulta jouduin toteamaan, että suoritus sujui 13 sekuntia liian hitaasti. Olin ensimmäinen karsintaeräni B-finaaliin putoaja. Harmitti.

Heti karsinnan jälkeen vielä hymyilytti, kun tulokset olivat auki. Taustalla maaliviitoitusta seuraava letka.

Jälkikäteen suorastaan juilii katsella tuloslistalta, että samalla ajalla karsintaerä ykkösessä olisin ollut A-finaalissa. Sen lisäksi, että ykköserä oli 100 metriä lyhyempi, siinä oli useampi poisjäänyt.

Voin sijoittaa ratkaisevan ajanmenetyksen kakkosrastin koukkuun, jossa tuli noin 15 sekuntia ylimääräistä. Noh, minkäs teet. Isäkin tipahti karsinnasta H70 B-finaaliin kevyen pummaamisen saattelemana, omenat eivät varmaankaan putoa kauas puusta…

Ratkaiseva 15 sekunnin mutka.

Sitten monen tunnin odotus. Ruokateltalta ei tarvinnut miettiä mitä ottaa, kun vain härkiskiusaus oli gluteeniton. Kasvisruoalle oli lyhyt jono ja se oli maukasta. Jännitimme, olenko sekä ensimmäisenä että viimeisenä metsässä, mutta ihan en sitä kunniaa kello 15.57 lähtöajalla saanut. Harrastaminen tulee kuulemma kalliiksi ja investoin jälleen yhteen tarvikkeeseen lisää: ostin ranteeseen kiinnitettävän rastimäärekotelon.

Odottavan aika on pitkä.

Isä kävi oman B-finaalinsa suorittamassa yhden ja kahden välillä sarjakuvaseuramaisesti mutkitellen. Ja minä sen kuin odotin.

Kolmen jälkeen kiskoin varusteet takaisin päälle ja puoli neljältä tallustelin vihdoin lähtöpaikalle. Finaaliradat olivat kisakeskuksen itäpuolella, ja siellä kalliot ja jyrkänteet olivat suurempia ja jyrkempiä. Lähtökarsinassa oli hiljaisempi tunnelma kuin aamulla. Montaa lähtijää ei enää selän taakse jäänyt odottamaan omaa vuoroaan.

Finaalin kallioille

Lähdöstä ei ollut tälläkään kertaa pitkä matka K-pisteelle. Sain jälleen nopeasti maastosta kiinni ja koukkasin kalliota pitkin kohti ykköstä. Kakkosen suuntaan ylitin ojan liian aikaisin ja jouduin etenemään vaaleanvihreässä jyrkänteen suuntaisesti. Kantarelleja olisi ollut maassa sen alla, jos olisi kerennyt poimia.

Kolmoselle kallioita pitkin. Taas sai painaa vauhdilla. Pudotus pöheikköön ja ojaa pitkin rastille. Ja uudestaan vauhti päälle, käyriä tulkiten neloselle. Totuttelin irrallisten rastimääreiden lukemista ranteesta. Numerot sujuivat jo helposti, mutta muut tarkkeet eivät ole nyt niin helppoja, kun nuolet osoittavat lapulla eri suuntaan kuin toisin päin kädessä olevalla kartalla…

Vitoselle piti osata valita oikea nousukohta. Tulkkasin maastoa väärin ja päädyin liikaa vasemmalle. Sain onneksi kiinni paikasta ja korjasin saman tien kohti rastia. Nollamökkejä väistellen jälleen kallionmuotoja pitkin kutoselle.

Sitten kohti seiskaa. Yritin välttää ylimääräisiä käyriä ja kiertää isoimman mäenhuipun, mutta sekosin ajatuksissani ja unohdin kääntää takaisin oikealle päin… Ylittelin kallionkielekkeitä ja väistelin kiviä, kun yhtäkkiä hoksasin etten ole ihan täysin kartalla. Edessä pilkotti rasti. Saisiko siitä kiinni sijaintiin? Koodi 38 löytyi kuin löytyikin omista rasteista. ”Ääh, miten mä voin olla näin etelässä” ja tiukka käännös pohjoiseen noitumisten saattelemana.

Jälleen hyvä muistutus siitä, miten oikeaan suuntaan eteneminen auttaa rastin löytämisessä. Tässäkin suunnassa rasti toki löytyi, mutta liian aikaisin.

Jyrkänteen reunalta alas ja toisen kielekkeen ohjailemana rastille. Tässä kohtaa luonnollisesti oli vähän into mennyt suoritukseen. Kasille mennessä huomasin, että tämä musta viiva olikin tie, eikä kieleke… Ysille ja kympille taas kallioita pitkin ilman suurempia yllätyksiä.

Yhtätoista kohti lähdin selvästi väärää reittiä, kun vasemmalla oli kallioita ja suota. Oikealta olisi saanut kierrettyä nousut ja hetteiköt ja päässyt hakkuu-uralle juoksemaan. Voimat alkoivat loppua ylämäessä, rasti itsessään löytyi sieltä mistä pitikin. 12 luo kallionreunaa seuraten, ja sitten suunnalla kohti 13:a ja maalia.

Yhtään ei olisi enää huvittanut juosta, enkä ollut enää ihan täysin kartallakaan. Aiemmin menneiden jäljissä päädyin kuitenkin kulkemaan oikeaan suuntaan ja tulin suoraan rastille. Sitten vaan polkuja pitkin kenttäkuulutusta kohti! Leimaus pellonreunassa ja täyttä vauhtia maaliin. Jälleen harmitti.

Kotia kohti

Taivas näytti siltä, että kohta tulee vettä, joten tavarat kantoon saman tien ja kohti autoa. Aavistus oli oikea, tihkusade kasteli meidät parkkipellolle kulkiessa.

Kiitokset Lynxille järjestelyistä, kaikesta huolimatta kisa-alueella oli hyvä meininki ja järjestelytkin toimivat tarpeeksi hyvin omiin tarpeisiin.

Matkalla kerkesin vähän jälkipyykkäillä. Olin ollut kutosrastilla jo kolmannella sijalla, mutta sen jälkeinen virhe pudotti minut kutoseksi. Myöhempi sählääminen tiputti vielä yhden pykälän, ja lopputuloksissa olin seitsemäs. En sentään viimeinen, mutta virheettömällä suorituksella olisin ollut ylempänä…

13 sekuntia nopeampi suoritus karsinnassa olisi tarkoittanut käänteisten lähtöjärjestysten takia myös, että olisimme päässeet lähtemään kotiin noin puolitoista tuntia aikaisemmin. Keravan-Mäntsälän seudulle osui lisäksi hurja sadekuuro, joka hidasti etenemistä entisestään. Taukojen, isän kotiinheiton, suihkun ja varusteiden levittelyn jälkeen olin puoli yhdeltätoista unilla. Vähän turhan pitkä kisareissu tällä kertaa. Olen silti tyytyväinen, että lähdin.

Seuraava kisa lienee SM-erikoispitkä lokakuussa kotoisalla Tasasenkankaalla. Siellä panokset tasaiseen etenemiseen, ei niinkään kovaan vauhtiin.

Keurusrastit 2026

Keuruun Kisailijat järjesti vuotuisen aluemestaruustason suunnistuskilpailun elokuun alun viikonloppuna. Kävin hakemassa kilpalisenssille vastinetta osallistumalla sunnuntain pitkän matkan kilpailuun. Keskimatkan kisaan en edellispäivänä päässyt osallistumaan sukujuhlien takia.

Kisa meinasi olla ohi ennen kuin ehti alkaakaan, kun viikkoa ennen teloin nilkkani. Olin parkkivahtina Suunta Jyväskylän rasteilla Paasivuoressa edellisviikon torstaina, ja kävin omatoimirasteilla lauantaiaamuna. Maasto oli hyväkulkuista ja A-radan rastitkin löytyivät nautinnollisen sujuvasti. Yhtäkkiä huomasin kulkeneeni jonkun aiemmin menneen jälkien perässä vinoon ja päätyneeni kosteikon reunaan Partastenmäkien museotien sijasta. Ei siinä, tiesin mitä kautta pääsen määränpäähäni, kunhan vaan ylitän tien reunassa olevan kuivahkon ojan.

Ojanreunalla iski katastrofi. Jalan alle osui irtokiviä, jotka pyörähtivät ja luiskahdin kohti ojan pohjaa. Ennen kuin ehdin tehdä mitään, rojahdin ojan pohjalle täysin hallitsemattomasti. Oikean jalan nilkka taipui yli ja naksahti ikävästi, ja heti oli selvää, että seuraava rastiväli on kahden kilometrin nilkutus takaisin autolle sadattelun tahdissa.

Vaikutti siltä, ettei mikään ollut kovin pahasti rikki, mutta nyrjähtänyttä nilkkaa pitäisi varmasti suojata liialta rasitukselta. Seurasin viikon ajan nesteen kertymistä ja poistumista jalasta, ja sunnuntaiaamuna päätin, että hiukan jäykällä, mutta muuten toimivalla jalalla pystyy kilpailemaan. Lähdin matkaan ajatuksella varoa pahimpia paikkoja ja valmiina hätätilanteessa keskeyttämään.

Kilpailukeskus oli viritelty Keuruun entisen varuskunta-alueen nurkalle ja H40-sarjan 8,2 km pituinen rata kierteli Monttosvuoren koillispuolella ampumaradan takamaastossa. Lähtöön oli kilpailukeskuksesta 2,2 km siirtymää, jonka aikana jalka ei tuntunut erityisesti vihoittelevan.

Vaikka kisakeskuksessa mäen päällä kelloni oli löytänyt GPS-signaalin, lähtöalueella ei näin käynytkään. Eikä signaalia tullut saatua koko kisan aikana, joten kulkukäyrät jäivät oman pään varaan. Metsään siis piippausten saattelemana ja omaa suoritusta tekemään!

Satunnaisia muisteluita matkalta:

  • Maasto oli yllättävän hidaskulkuista. Kisakeskuksessa valmistautuessamme haastateltiin testijuoksijaa, joka siitä varoittelikin. Vaikka maassa ei ollut poikkeuksellisen paljoa kiviä, kaatuneet puut, erilaiset harvennusjäljet ja muhkuraisuus tuntui hidastavan monesti menoa. Osa kuopista lienee puolustusvoimien jäljiltä.
  • Metsätalous oli jälleen vahvasti läsnä, kun reitit kulkivat eri asteisissa taimikoissa. Mutta oli alueella myös vanhemmankin näköistä, luonnontilaisempaa metsää.
  • Kisaennakossa mainittua metsäpaloaluetta ei tullut nähtyä (mutta pari viikkoa sitten Rasti E4:n tiistairasteilla Hitonhaudalla sellainen tuli vastaan).
  • Oma suoritus oli yllättävän varmaa, mutta hidasta. Isompia pummeja ei tullut, koko ajan tiesin vähintään suurin piirtein, missä olen. Ainoastaan pari hankalampaa rastiväliä olisi voinut viimeistellä paremmin.
  • Olisi ollut kiva nähdä gepsistä, mitkä ylimääräiset koukerot tuli tehtyä kohti kakkosrastia. Tiesin suurin piirtein mistä kohtaa laskeuduin mäeltä tasangolle, mutta en jotenkin hahmottanut tasaista aluetta kunnolla. Bongasin onneksi tuurilla rastin vieressä olleen ison kiven.
  • Kasirastilla tulkkasin metsäalueen rajaa väärin päin, ja hain rastia liikaa vasemmalta.
  • Valahdin vähän kymppirastin ohi, ja jouduin ottamaan pari askelta taaksepäin.
  • 10-11-väli meni hupsusti siksakkia ensin vasemmalle tielle, sitten oikealle tielle, jota pitkin sitten rastille.
  • En huomannut sähkölinjaa ollenkaan ja meinasin juosta ohi 12:n. Hoksasin onneksi ajoissa mäen jyrkkenevän ja aukon tulevan oikealla vastaan.
  • 13 oli keskellä pöheikköä. Hölkkäsin polkujen risteykseen, josta ajattelin lähestyä avonaisempia kallioalueita pitkin rastia kohti. Otin ainakin kolmeen kertaan vauhtia pöheikön keskellä olevista puista, ja silti päädyin kerrankin kääntymään takaisin tien reunasta asti. Onneksi neljännellä yrittämällä kivi osui kohdalle. Tätäkin olisi ollut ”hauskaa” katsella gps-käyrästä.

Loppuaika oli 2.12.02 (karvan yli 16 min/km, todellinen kilometrivauhti oletettavasti hiukan parempi). Hiukan petyin, koska toivoin pääseväni alle kahdessa tunnissa metsästä. Laitetaan hitaus osittain jalan syyksi, kun ei ihan normaalivauhtia uskaltanut mennä. Meni sentään paremmin kuin isälläni, jolta jäi yksi leima väliin ja tuloksena hylkäys. Enkä ollut sarjani viimeinen!

Katsotaan mikä on seuraava kilpailu, nyt täytyy hetki huilata. Loppumatkasta oikean nilkan lisäksi vasenta polvea alkoi särkeä. Olisikohan sekin ottanut iskua Paasivuoressa…

Jukola 2026 osa 4: Jälkilöylyt

Jukolateksti paisui tänä vuonna niin pitkäksi, että jaoin tekstin pätkiin. Kaikki osat löytyvät avainsanalla ”Jukola 2026”. Tämä on sarjan viimeinen osa.

Oma tunnelma tämän vuoden suorituksista oli hyvä jo sen takia, että energiatasot olivat pysyneet koko ajan sopivina. Lisäksi itse suunnistus oli ollut pääosin sujuvaa, mitä nyt muutamilla rastiväleillä oli havaittavissa pientä haparointia. Mieltäni lämmitti entisestään, kun laskeskelimme miten Sarjakuvaseuran joukkueiden jäsentenvälisestä olisi tullut kakkosjoukkueen voittokulkua ilman vauhdikkaita suorituksiani.

”26 km suunnistusta ei tunnu missään” ja muita muunnettuja totuuksia.

Mikä tunne jäi Kymin lentokentän maastoista? Juostavaahan se oli parhaimmillaan kuten ennakkoon arvioitiin, mutta silti monessa paikassa oli melko rytöistä ja sai tarkkaan katsoa, mihin jalkansa laittoi. Kallio- ja suoalueet olivat toki nättejä, mutta luonnontilaista metsää ei ollut missään. Puut oli myös monin paikoin istutettu kuivatuille soille, minkä huomasi ojien yli hyppiessä. Hakkuujätettä oli ratamestari jättänyt ihan kiitettävästi tälläkin keikalla maastoon, onneksi varustukseeni kuuluu vakiona säärisuojat. Kiviä maastossa oli paljon, mikä toki oli minulle Päijänteen rantamaastoja kolunneena ihan tuttu ilmiö.

Kilpailualueella oli lopulta yllättävän paljon rakennettua ympäristöä metsäautoteiden, sähkölinjojen ja latupohjien muodossa. Kovin pitkään ei tarvinnut yleensä edetä ennen kuin törmäsi johonkin selvästi hahmotettavaan kohteeseen. Melko helppoa suunnistus siis lopulta kuitenkin oli, poislukien ehkä tasaisimmat alueet lentokentän pohjoispäässä. Etenkin kun pääsin hyödyntämään suurelta osin aiempien juoksijoiden polkemia uria.

Entäs tapahtumajärjestelyt sitten? Aika vähän tuli kisakeskuksen palveluja hyödynnettyä sateen vuoksi, ja sunnuntaina oli teltat aika lailla purettu siinä vaiheessa kun olisi kerennyt kierrellä. Virallisen ruokalan totesin jo viime vuonna kalliiksi ja mitäänsanomattomaksi (ja mediatietojen mukaan samoin oli tänäkin vuonna), joten päädyin niin lauantaina kuin sunnuntainakin epäterveelliseen (mutta gluteenittomaan) grilliruokaan. Suihkuissa riitti lämmintä vettä ja vessoja ja vesipisteitä oli hyvissä paikoissa. Vähän enemmän olisi voinut olla haketta muutamissa kilpailukeskuksen märimmissä paikoissa, mutta vaikeaa näitä on varmasti ennakoida.

Kerkesin pikaisesti kiertää myös Karhulan ilmailumuseon, nyt on kolme kuudesta käytynä (Karhulan lisäksi Tikkakoski ja Vantaa). Pysäköintialueella oli poistuessa kevyt mayhem kohti etelää, mutta pohjoinen liittymä oli jälleen käytössä harvakseltaan ja veti sujuvasti. Jotkut harvat taisivat hoksata käyttää sitä myös etelän suuntaan.

Mitä sitten odottaa ensi vuoden Vuokatti-Jukolasta? Varmasti isompaa noususummaa ja toisaalta sitä kompensoimassa lyhyempiä osuusmatkoja. Tänä vuonna maalissa hymyilytti, toivottavasti fiilis on sama myös ensi vuonna.

Harjoituskieltoalue lupaa raakaa ylös-alas-meininkiä.

Sarjakuvaseuralta on oletettavasti luvassa viivalle ainakin yksi joukkue. Olisinko sitten avaamassa vai ankkuroimassa sitä? Väläyttelin myös seuramme brändäämää ”Jukolan klassikkoa” (osuudet 1 + 7), mikäli joutuisin jälleen tuplaamaan. Telttapaikka ei varmasti tule olemaan yhtä lähellä kisakeskusta…

Ehkä Kotkan savet ovat siihen mennessä vihdoin irronneet varpaidenkynsistä!

Jukola 2026 osa 3: Vauhdikas vitososuus

Jukolateksti paisui tänä vuonna niin pitkäksi, että jaoin tekstin pätkiin. Kaikki osat löytyvät avainsanalla ”Jukola 2026”.

Sarjakuvaseuran teltalta asteli kohti yhteislähtöä Miika ”Kautto” puhtaassa paidassa ja kuivissa sukissa, mutta muuten melko märissä varusteissa. Matkalla lähtöalueelle muut kiertelivät mudaksi muuttunutta nurmikkoa parhaansa mukaan, mutta Miika tiesi jo, että se olisi turhaa, ja kuorrutti kengät harmaiksi saman tien. Kengät muuttuivat taas sinisiksi, kun lähtöä odotellessa mudat sai huljuteltua ojassa pois pinnalta.

Yhteislähdössä olin ollut viimeksi vuonna 2023 Porvoo-Jukolassa kutososuudella. Se olikin ollut minulle melko tavallinen tapa ennen aktiivisempaa innostumista lajista ja yösuunnistuksen haltuunottoa. Ankkureiden lähtöä sai seurata kumpareelta, ja totesin sisäkaarteen menevän tukkoon. Kilpailunumeron takia lähtö tulisi olemaan melko perältä, joten jos halusi ohitella, kannattaisi valita ulkokaarre.

Jos sitä puolessatoista tunnissa pääsisi maaliin, niin tyytyväinen saa olla itseensä! Tällä ajatuksella kartta telineestä ja lähtömerkistä tossua jälleen toisen eteen. Kartta levälleen ja kauhistuminen: Ykkösrastihan on lähes K-pisteen vieressä! Nyt tuli kiire päästä etujoukkoihin, jos ei halua jäädä jumiin rastipukkien ruuhkiin. Ja tietenkin viitoitus kapenee sen verran, että kävelyksi menee…

Onneksi osasin tässä vaiheessa päivää olla väistelemättä pahimpia mutia, suorempi linja antoi mahdollisuuden ohittaa reippaasti porukkaa. Oikean linjan valinta kohti ryteikköä, omasta välistä eteenpäin niin en jumittunut jonoihin, ja parin mutkan jälkeen kivirasti tuli vastaan. Eikä siellä lopulta ollut edes ruuhkaa…

Vauhti jäi päälle, joten saman tien kohti tietä ja pienellä tiekierrolla kohti kakkosrastia. Tiheikkö kapeimmasta kohdasta läpi ja suoraan rastille. Tällä rastivälillä tein parhaan suoritukseni, sijoitus tällä välillä 140/849. Miltei 20 km suorittamista takana ja vauhtia riitti edelleen!

Karmaisevan lyhyt ykkösväli ja 140:ksi nopein tiekierto kakkoselle.

Sitten uskalsikin jo ottaa rauhallisemmin. Kolmosrastille mennessä taisin mennä pätkän samaa uraa kuin aamuyöstä, vähän matkaa sähkölinjaa pitkin tiheikköä väistäen, ja polun kohdalta kohti rastia. Juomarastin kohdalta sitten kohti parasta kallioaluetta ja nelosta tien toisella puolella.

Letkat ja muut samaa tahtia etenijät alkoivat sotkea vähän ajatuksia. Pahavuoren kallioiden päällä (oli ihan nättiä) kannatti ehdottomasti kiertää oikealta kohti vitosta, mutta pudottauduin kakkosrastin tienoilta samaa tahtia tulleen venlan mukana ajatuksissani aivan liian aikaisin kosteikon reunaan jyrkänteiden eteläpäähän, kun rasti oli pohjoisessa. Kyllähän se sieltä lopulta löytyi, mutta aikaa tuhraantui ihan turhaan… Kutosrastille sitten taas kantapään kautta opittuna varmalla suunnalla.

Seiskalle harkitsin hetken tiekiertoa, mutta valitsin metsän läpi juoksun, sitähän varten tänne on tultu. Tämä oli ollut huippuseuroillekin yllättävän haastava paikka. Lähdin vähän liian oikealle (miltei kolmososuuteni seiskarastille) ja korjasin suuntaa pariinkin otteeseen. Ojan jälkeen kumpare paljasti tarkan sijainnin, joten korjaus vasemmalle ja rastille. Lohduttauduin katsomalla kotona huippusuunnistajien vaikeuksia samalla välillä.

Stora Tunan kummallinen mutka seiskarastia edeltävällä ojalla.

Sitten kallioita seuraten kohti kasia, energiaa naamaan ennen juomarastia ja jälleen tielle. Pienellä tiekierrolla ysirastille, ja suunnalla uraa pitkin seuraavia rasteja napsien ilman suuria yllätyksiä. Hankalia ojia tuntui olevan vähemmän kuin kolmososuudella. Samaan vauhtiin osui toinenkin 3+5-tuplaaja, joka valitteli kramppaamisia. Itselläni jalat toimivat edelleen hämmentävän hyvin.

Rasti 12 oli hiukan haastava: tulin ensin vähän liian alas kosteikon reunaan, sitten korjasin vasemmalle ylös kiviä kohti, tahtia hidastaen samalla kun työnsin viimeistä energiapatukkaa naamaan. Kivet olivat vaan väärät, ja oma rasti oli selvästi enemmän oikealla. Pahus.

Koukeroita ennen rastia numero 12.

Väsymys alkoi tässä kohtaa näkyä, kun pakka alkoi vähän levitä. 13 oli silti jälleen helppo ottaa suunnalla (latu-ura näkyi vasemmalla, yritin vain välttää alamäkeen valumista), 14 oli myös jo tuttu kokoomarasti edelliseltä kierrokselta.

Sitten iski jälleen sama aukio ja tasainen alue kuin kolmososuuden ykkösvälillä, ja en meinannut yhtään pysyä edes kiinni siinä, mihin asti olin seurannut aukiota ja missä kohdassa valunut metsään. Yritin alitajuisesti välttää pöheikköä sen oikealta puolelta kulkien. Tajusin lähinnä ajan kulumisesta, että nyt täytyy kääntyä vasemmalle päin. Ryteikön läpi puskemalla löytyi oja ja rastikumpare tuli hirvittävällä tuurilla lähes suoraan vastaan. Helpotuksen huokaus: enää tutut loppurastit jäljellä. Nouseeko jalka vielä loppuun asti?

Viime hetken koukkaus pöheikköön. Kolmososuudella olin sekoillut ykkösväliä samassa pöheikössä toiseen suuntaan.
Noh, en sentään peesannut näin vinoon kuin Nydalenin juoksija.

16-18 siirtymillä alkoi matka jo tuntua lantiossa ja polvessa. Nyt vaan rauhassa maaliin, ja suoritus kasaan. Maalileimauksen jälkeen kelloa katsomaan. Olin tullut reilusti alle tavoitteen 1:21.11 osuusajalla! Tätä sopi hiukan tuuletella. Tälläkin osuudella joukkueen sijoitus parani lähes sadalla.

Jälkikäteen katsoin Otto Kaarion videolta miten paljon vähemmän uria olisi voinut olla apuna metsään mennessä ja miten paljon kovempaa minua nopeammat silti menevät…

Vielä yksi osa luvassa: jälkilöylyt!