Fiiliksiä, tunteita ja ajatuksia neljän päivän kesälomareissusta heinäkuun alussa 2026. Kaikki osat löytyvät avainsanalla ”Kesä 2026”.
Jos Tankar oli oma pääkohteeni, pojalleni se oli Powerpark. Vuosien mittaan on tullut käytyä moneen kertaan Linnanmäellä, Särkänniemessä, ja jopa Nokkakiven huvipuistossa, mutta Powerpark oli jäänyt vielä kokematta. Alun perin tulin tietoiseksi alueesta moottoriurheilufanaattisuuteni kovimpina vuosina 2000-luvun alussa, kun Mika Salo Circuit rakentui. Yllätyin, miten suureksi alue oli kasvanut parissakymmenessä vuodessa.
Ajelimme lauantaiaamuna laavuyön jälkeen hyvissä ajoin Alahärmään. Saavuimme puistoalueelle S-marketilla suoritetun lataustauon jälkeen sopivasti kun rannekkeita alettiin jakaa, ja pääsimme puistoon ensimmäisten joukossa.
Olen aina pelännyt hurjimpia huvipuistolaitteita, osittain lievän korkean paikan kammon takia, mutta myös tottumuksen puutteesta. Tällä kertaa olin päättänyt päästä yli vuoristoratapelostani: Lintsin Vuoristorata on ainut, johon olen kyennyt nousemaan vapaaehtoisesti useamman kerran. Liian tiukasti pyöriviin laitteisiin en aikonut edelleenkään nousta, koska tiesin aiemmasta kokemusta niiden aiheuttavan huonon olon. Sivuttais-G-voimat eivät niinkään haittaa, ovat vain epämukavia.
Nuorimmainen suuntasi heti Boosteriin, koska tiesi sen ruuhkautuvan nopeasti. Tuijottelin hetken pitkän varren ääripäissä sijaitsevia avokoreja, ja päätin, että jos tästä selviän, pärjään missä tahansa muussakin laitteessa. Toisen korin lastausta yläilmoissa odotellessa maisemia oli mukavaa katsoa, mutta laitteen lähdettyä pyörimään (ja korin keikkumaan) olisin halunnut olla jossain aivan muualla. Arvostin suuresti myös sitä, että lapseni oli mennyt istumaan sisemmälle penkille, jolloin hänen vasemmalla puolellaan oli pleksi. Minun oikealla puolellani sen sijaan oli pelkkää ilmaa.
Etukäteen kaikki laitteet Youtubesta kahlanneen kumppanini innostuneet ”tässä on vielä pari vaihetta lisää” -kommentit eivät varsinaisesti helpottaneet kauhuani, mutta auttoivat hahmottamaan kuinka pitkään pyörimistä piti vielä kestää. Vauhdin päätyttyä totesin, että oli hyvä päästä siihen koriin, joka ladattiin ensin. Toisin päin ei olisi ehkä tullut katseltua maisemia yhtä rauhallisesti vauhdin päätyttyä.
Mutta tavoite täyttyi, tämän jälkeen ei tarvinnut enää ainakaan niin paljoa jännittää vuoristoratoja! Lähdimme siis kahlaamaan läpi puiston muita vetkuttimia.
Lyhyet fiilikset puiston vuoristoradoista, järjestyksessä ”tämä ei iskenyt -> tätä ajaisin useamminkin”:
- Neo’s Twister. Skipattiin pyörivän liikkeen takia.
- Junker. Hurja alkukiihdytys ei tuntunut niin rajulta kuin markkinointimateriaali lupaili. Suunnanvaihdokset ja silmukat eivät napanneet. Yllättävän lyhyt lopulta. Käytiin kerran, lapsi olisi käynyt useamminkin.
- Pitts Special. Mentiinköhän tämä kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla silmät olivat turhan paljon kiinni, kun en saanut ennakoitua tiukkoja suunnanvaihtoja. Alun ylämäessä pystyi katselemaan maisemia. Useamman ajokerran jälkeen reittiin alkoi tottua, mutta oli silti liian raju omaan makuun.
- Mine Train. Tässä nuoremmille suunnatussa laitteessa oli samaa meininkiä kuin Suomen Tivolin Crazy Wormissä. Vaatii toki lapsenmielisyyttä. Tämän minäkin pystyin ajamaan ilman käsiä!
- Cobra. Nopea hupi, ja takaperin ei tuntunut edes niin pahalta kuin pelkäsin.
- Joyride. Käytiin kerran. Ihan leppoisa, olisin käynyt useamminkin.
- Kwai River. Kun sade ei kastellut tarpeeksi, piti käydä paikallisessa Tukkijoessa. Sopiva suhde mäkiä ja tasaista. Ainut miinus estetiikasta, joka oli lopulta aika olematon.
- Thunderbird. Puuvuoristoradat ovat hienoja! Tämä oli itselleni sopivan hurja. Varmaan ensisijaisesti minun pyynnöstäni ajettiin päivän mittaan jopa kolmesti. Tykkäsin siitä, miten laitteen pohjoispää hipoo Röllimetsää, jossa radan puiset rakenteet ovat mäntymetsän seassa kuin kotonaan.
Nuorimmainen olisi ollut valmis tykittämään jatkuvasti hurjasta laitteesta toiseen, mutta tarvitsin mankeloinnin väliin taukoa tai rauhallisempaa laitetta. G-voimat eivät todellakaan ole yhtä tyhjän kanssa, kun rajumpien heilutusten jälkeen päätä särki aivojen hölskyttyä puolelta toiselle. En tykännyt yhtään Pittsin ja Junkerin lantiokiinnikkeistä, jotka jättävät ylävartalon liikkeelle turhan paljon vapauksia.
Muutamia muita laitteita, joissa kävimme:
- Bumper Cars. Törmäilyautot ovat aina hauskat.
- Fiesta Mexicana. Väitän pelkääväni korkeita paikkoja, mutta menen silti korkeisiin paikkoihin. Lisäksi tämä pyöri, mutta sopivan hitaasti. Mukava maisemankatseluvärkki.
- Fun House. Käytännössä isompi versio Suomen Tivolin Candy Factorystä. Ei voita edesmennyttä Vekkulaa.
Vilkuilin pitkin päivää sadetutkaa, koska päivän oli tarkoitus olla sateinen. Ukkoskuuroja vyöryikin tasaisesti Pohjanmaan yli, mutta meillä oli uskomatonta tuuria, kun ne väistivät puiston ohi. Jonkin vuoristoradan mäestä katselimme muutaman sadan metrin päässä puistoa ohittavaa saderintamaa… Joitain laitteita taidettiin sulkea hetkellisesti lähimpien myräköiden ajaksi. Vain yksi rajumpi sade osui kohdalle, jonka ajaksi suojauduin sadeviittaan tuijan alle. Nuorimmainen sen sijaan hyödynsi ajan pyörimällä Typhoonissa ja Pegasuksessa. Onneksi oli lämmin!
Laitteita, joissa emme käyneet, mutta olisi ollut kiva käydä:
- Dragon Tower. Suomen korkein laite oli kiinni, ehkä ukkosten takia. Se harmitti molempia.
- Devil’s Mine Hotel. Lapsi ei halunnut jonottaa. Ensi kerralla sitten.
- Giant Wheel. Haluan aina huvipuistoissa perinteisiin maailmanpyöriin. Skippasimme tämän suosiolla kelin ja muihin laitteisiin pääsyn takia.
Päädyimme lounaalla pizzabuffaan. Keliaakikkona juilii hiukan joka kerta maksaa pizzoista, joita ei voi syödä, mutta nautin koko rahan edestä salaattipöydästä sekä ranskalaisista, nakeista yms. rasvamätöstä. Myöhemmillä evästauoilla löytyi sitten kahvilasta gluteenitonta sämpylää ja tietysti täälläkin jäätelöä.
Yllätyin positiivisesti Powerparkista. Puisto on todella monipuolinen, ja jos huomioi alueen kartingmahdollisuudet, elokuvat, minigolfin ja muut toiminnot, voisi siellä viettää parikin päivää eri aktiviteettien parissa. Puiston teema on hiukan epämääräinen ”jotain teksasmaista, mutta myös vähän keskieurooppalaista”. Rakennukset on kuitenkin toteutettu ilman suurempaa kitcheilyä. Puiston alueella on paikka paikoin metsäistä, ja laitteet asettuvat luontevasti puiden väliin. Tekemistä löytyy kaikenikäisille huvittelijoille.
Alueella oli hyvin tilaa liikkua, mikä ei Pohjanmaan ”aakeella laakeella” yllätä. Päivän ensimmäiset kolme tuntia oli varattu insinööriliittolaisille hupailijoille. Tämänkään jälkeen tungosta ei juuri ollut, mikä toki johtunee osittain kelistä. Kellotimme mielenkiinnosta jonotusaikoja, ja vuoristoratojen ovelle asti ulottuvien jonojen päästä pääsi laitteseen kohtuullisen siedettävässä 20-30 minuutissa.
Kotimatkalla nautiskelimme sadekuuroista. Auton navigaattori oli veikeällä päällä, ja ajatti meidät Alavuden ja Tuurin ohi Housunkylän kautta. Lataustauko Ähtärin uudella K-Supermarketilla, ja illalla kotiin. Olimme molemmat päivän päätteeksi yhtä mieltä: Powerpark meni Linnanmäen ja Särkänniemen edelle molempien huvipuistorankingissä. Mieli voi toki muuttua seuraavalla käyntikerralla kyseisissä puistoissa…
