Kesä 2026 osa 3: PowerPark

Fiiliksiä, tunteita ja ajatuksia neljän päivän kesälomareissusta heinäkuun alussa 2026. Kaikki osat löytyvät avainsanalla ”Kesä 2026”.

Jos Tankar oli oma pääkohteeni, pojalleni se oli Powerpark. Vuosien mittaan on tullut käytyä moneen kertaan Linnanmäellä, Särkänniemessä, ja jopa Nokkakiven huvipuistossa, mutta Powerpark oli jäänyt vielä kokematta. Alun perin tulin tietoiseksi alueesta moottoriurheilufanaattisuuteni kovimpina vuosina 2000-luvun alussa, kun Mika Salo Circuit rakentui. Yllätyin, miten suureksi alue oli kasvanut parissakymmenessä vuodessa.

Ajelimme lauantaiaamuna laavuyön jälkeen hyvissä ajoin Alahärmään. Saavuimme puistoalueelle S-marketilla suoritetun lataustauon jälkeen sopivasti kun rannekkeita alettiin jakaa, ja pääsimme puistoon ensimmäisten joukossa.

Olen aina pelännyt hurjimpia huvipuistolaitteita, osittain lievän korkean paikan kammon takia, mutta myös tottumuksen puutteesta. Tällä kertaa olin päättänyt päästä yli vuoristoratapelostani: Lintsin Vuoristorata on ainut, johon olen kyennyt nousemaan vapaaehtoisesti useamman kerran. Liian tiukasti pyöriviin laitteisiin en aikonut edelleenkään nousta, koska tiesin aiemmasta kokemusta niiden aiheuttavan huonon olon. Sivuttais-G-voimat eivät niinkään haittaa, ovat vain epämukavia.

Nuorimmainen suuntasi heti Boosteriin, koska tiesi sen ruuhkautuvan nopeasti. Tuijottelin hetken pitkän varren ääripäissä sijaitsevia avokoreja, ja päätin, että jos tästä selviän, pärjään missä tahansa muussakin laitteessa. Toisen korin lastausta yläilmoissa odotellessa maisemia oli mukavaa katsoa, mutta laitteen lähdettyä pyörimään (ja korin keikkumaan) olisin halunnut olla jossain aivan muualla. Arvostin suuresti myös sitä, että lapseni oli mennyt istumaan sisemmälle penkille, jolloin hänen vasemmalla puolellaan oli pleksi. Minun oikealla puolellani sen sijaan oli pelkkää ilmaa.

Etukäteen kaikki laitteet Youtubesta kahlanneen kumppanini innostuneet ”tässä on vielä pari vaihetta lisää” -kommentit eivät varsinaisesti helpottaneet kauhuani, mutta auttoivat hahmottamaan kuinka pitkään pyörimistä piti vielä kestää. Vauhdin päätyttyä totesin, että oli hyvä päästä siihen koriin, joka ladattiin ensin. Toisin päin ei olisi ehkä tullut katseltua maisemia yhtä rauhallisesti vauhdin päätyttyä.

Mutta tavoite täyttyi, tämän jälkeen ei tarvinnut enää ainakaan niin paljoa jännittää vuoristoratoja! Lähdimme siis kahlaamaan läpi puiston muita vetkuttimia. 

Innolla kohti ukkoslintua!

Lyhyet fiilikset puiston vuoristoradoista, järjestyksessä ”tämä ei iskenyt -> tätä ajaisin useamminkin”:

  • Neo’s Twister. Skipattiin pyörivän liikkeen takia.
  • Junker. Hurja alkukiihdytys ei tuntunut niin rajulta kuin markkinointimateriaali lupaili. Suunnanvaihdokset ja silmukat eivät napanneet. Yllättävän lyhyt lopulta. Käytiin kerran, lapsi olisi käynyt useamminkin.
  • Pitts Special. Mentiinköhän tämä kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla silmät olivat turhan paljon kiinni, kun en saanut ennakoitua tiukkoja suunnanvaihtoja. Alun ylämäessä pystyi katselemaan maisemia. Useamman ajokerran jälkeen reittiin alkoi tottua, mutta oli silti liian raju omaan makuun.
  • Mine Train. Tässä nuoremmille suunnatussa laitteessa oli samaa meininkiä kuin Suomen Tivolin Crazy Wormissä. Vaatii toki lapsenmielisyyttä. Tämän minäkin pystyin ajamaan ilman käsiä!
  • Cobra. Nopea hupi, ja takaperin ei tuntunut edes niin pahalta kuin pelkäsin.
  • Joyride. Käytiin kerran. Ihan leppoisa, olisin käynyt useamminkin.
  • Kwai River. Kun sade ei kastellut tarpeeksi, piti käydä paikallisessa Tukkijoessa. Sopiva suhde mäkiä ja tasaista. Ainut miinus estetiikasta, joka oli lopulta aika olematon.
  • Thunderbird. Puuvuoristoradat ovat hienoja! Tämä oli itselleni sopivan hurja. Varmaan ensisijaisesti minun pyynnöstäni ajettiin päivän mittaan jopa kolmesti. Tykkäsin siitä, miten laitteen pohjoispää hipoo Röllimetsää, jossa radan puiset rakenteet ovat mäntymetsän seassa kuin kotonaan.

Nuorimmainen olisi ollut valmis tykittämään jatkuvasti hurjasta laitteesta toiseen, mutta tarvitsin mankeloinnin väliin taukoa tai rauhallisempaa laitetta. G-voimat eivät todellakaan ole yhtä tyhjän kanssa, kun rajumpien heilutusten jälkeen päätä särki aivojen hölskyttyä puolelta toiselle. En tykännyt yhtään Pittsin ja Junkerin lantiokiinnikkeistä, jotka jättävät ylävartalon liikkeelle turhan paljon vapauksia.

Cobra valmiina lähtöön.

Muutamia muita laitteita, joissa kävimme:

  • Bumper Cars. Törmäilyautot ovat aina hauskat.
  • Fiesta Mexicana. Väitän pelkääväni korkeita paikkoja, mutta menen silti korkeisiin paikkoihin. Lisäksi tämä pyöri, mutta sopivan hitaasti. Mukava maisemankatseluvärkki.
  • Fun House. Käytännössä isompi versio Suomen Tivolin Candy Factorystä. Ei voita edesmennyttä Vekkulaa.

Vilkuilin pitkin päivää sadetutkaa, koska päivän oli tarkoitus olla sateinen. Ukkoskuuroja vyöryikin tasaisesti Pohjanmaan yli, mutta meillä oli uskomatonta tuuria, kun ne väistivät puiston ohi. Jonkin vuoristoradan mäestä katselimme muutaman sadan metrin päässä puistoa ohittavaa saderintamaa… Joitain laitteita taidettiin sulkea hetkellisesti lähimpien myräköiden ajaksi. Vain yksi rajumpi sade osui kohdalle, jonka ajaksi suojauduin sadeviittaan tuijan alle. Nuorimmainen sen sijaan hyödynsi ajan pyörimällä Typhoonissa ja Pegasuksessa. Onneksi oli lämmin!

Kastuminen ei haittaa, kun vauhtia riittää…

Laitteita, joissa emme käyneet, mutta olisi ollut kiva käydä:

  • Dragon Tower. Suomen korkein laite oli kiinni, ehkä ukkosten takia. Se harmitti molempia.
  • Devil’s Mine Hotel. Lapsi ei halunnut jonottaa. Ensi kerralla sitten.
  • Giant Wheel. Haluan aina huvipuistoissa perinteisiin maailmanpyöriin. Skippasimme tämän suosiolla kelin ja muihin laitteisiin pääsyn takia.

Päädyimme lounaalla pizzabuffaan. Keliaakikkona juilii hiukan joka kerta maksaa pizzoista, joita ei voi syödä, mutta nautin koko rahan edestä salaattipöydästä sekä ranskalaisista, nakeista yms. rasvamätöstä. Myöhemmillä evästauoilla löytyi sitten kahvilasta gluteenitonta sämpylää ja tietysti täälläkin jäätelöä.

Yllätyin positiivisesti Powerparkista. Puisto on todella monipuolinen, ja jos huomioi alueen kartingmahdollisuudet, elokuvat, minigolfin ja muut toiminnot, voisi siellä viettää parikin päivää eri aktiviteettien parissa. Puiston teema on hiukan epämääräinen ”jotain teksasmaista, mutta myös vähän keskieurooppalaista”. Rakennukset on kuitenkin toteutettu ilman suurempaa kitcheilyä. Puiston alueella on paikka paikoin metsäistä, ja laitteet asettuvat luontevasti puiden väliin. Tekemistä löytyy kaikenikäisille huvittelijoille.

Alueella oli hyvin tilaa liikkua, mikä ei Pohjanmaan ”aakeella laakeella” yllätä. Päivän ensimmäiset kolme tuntia oli varattu insinööriliittolaisille hupailijoille. Tämänkään jälkeen tungosta ei juuri ollut, mikä toki johtunee osittain kelistä. Kellotimme mielenkiinnosta jonotusaikoja, ja vuoristoratojen ovelle asti ulottuvien jonojen päästä pääsi laitteseen kohtuullisen siedettävässä 20-30 minuutissa.

Kotimatkalla nautiskelimme sadekuuroista. Auton navigaattori oli veikeällä päällä, ja ajatti meidät Alavuden ja Tuurin ohi Housunkylän kautta. Lataustauko Ähtärin uudella K-Supermarketilla, ja illalla kotiin. Olimme molemmat päivän päätteeksi yhtä mieltä: Powerpark meni Linnanmäen ja Särkänniemen edelle molempien huvipuistorankingissä. Mieli voi toki muuttua seuraavalla käyntikerralla kyseisissä puistoissa…

Kesä 2026 osa 2: Majakkasaari Tankar

Fiiliksiä, tunteita ja ajatuksia neljän päivän kesälomareissusta heinäkuun alussa 2026. Kaikki osat löytyvät avainsanalla ”Kesä 2026”.

Pääkohteenamme rannikolla oli siis Kokkolan edustalla oleva majakkasaari. Tankar on puoliksi Kokkolan kaupungin, puoliksi valtion omistuksessa. Saarella on yksityisiä mökkejä, mutta maata ei voi omistaa. Kaupunki organisoi matkailua.

Yömajamme oli entisellä luotsiasemalla, joka oli jäänyt tarpeettomaksi, kun luotsit alkoivat kulkea mantereelta käsin laivoille. Olisin ottanut tornihuoneen, jos se olisi ollut vapaana, mutta tavallinen luotsin huone antoi makoisat unet. Luotsiaseman historiaan olisi voinut perehtyä paremmalla ajalla enemmänkin. Perjantaiaamuna oli mahtavaa istuskella teekupin kanssa aseman terassilla katsellen nousevan auringon välkettä meren pinnalla ja räystäspääskyjen syöksyjä räystäiden alla roikkuvista pesistä.

Olin varannut matkalle to-pe-yön, jotta voisi hyödyntää perjantain majakkapäivän. Perillä tosin paljastui, että yöpyjillä olisi mahdollisuus käydä majakassa ”tiskin alta” jo torstaina ilman ruuhkaa. Maksua vastaan toki myös tällöin.

Aivan ylös parvekkeelle asti ei pääse ihastelemaan majakan jatkuvasti pyöriviä linssejä. Kyseessä on kuitenkin merenkulun turvalaite, jonka ovet ovat ymmärrettävistä syistä tiukasti lukittuina. Lisäksi parvekkeen reunoja ei ole suunniteltu suurelle yleisölle turvallisiksi. Saaren ympäristöä pääsee siis kurkkimaan vain kolmeen suuntaan avautuvista ikkunoista. Niistäkin sai kyllä uuden kulman siihen, missä aikaansa viettää.

Tankarissa ei ole kauppaa, joten omat (säilykepainotteiset) eväät piti ottaa rannikolta mukaan. Saarella toimii kahvila, josta sai etukäteen tilattua herkullisen lohikeiton molemmille päiville. Ja jäätelöä toki myös.

Hylkeenpyyntimuseo paljasti aivan erilaisen elämäntavan kuin mikä on itselle tuttua. Hylkeitä on ajettu takaa pyyntivenettä viikkojenkin ajan jäällä vetäen. Pyytäjät ovat lähestyneet hyljettä suksimaisen ajopuun päällä ja käyttäneet ensin harppuunoita, sitten tuliaseita. Aika hurjaa elämää.

Rannikon kohoaminen näkyi saaressa konkreettisesti. Vanhimmat rakennukset on rakennettu alun perin aivan rannan tuntumaan, mutta ovat nyt useamman metrin päässä rannasta. Hylkeenpyyntimuseon venevajakaan ei ollut enää lähellä vettä. Tankar kohoaa noin senttimetrin vuodessa, minkä takia saari on myös pidemmän päälle metsittymässä.

Sauna kuului majoituksen hintaan ja uimaankin pääsi. Pieni hätä meinasi tulla, kun uimahousut jäivät rannikolle, mutta tavaroista löytyi onneksi shortseja ja alushousuja… Puhtain merikokemus löytyi aallonmurtajien välistä. Vihertävänsinisen kirkas meri oli sopivan vilpoinen ja isommillekin aluksille tarkoitetulta laiturilta hyppiessä ei tarvinnut miettiä tuleeko pohja vastaan.

Olin tietääkseni toista kertaa elämässäni yötä tämänkaltaisella pienehköllä saarella. Aiempi kokemus oli joulun alla 1989, jolloin olin alle neljävuotias. Tuolloin perheemme vietti muutaman yön Dakarin edustalla sijaitsevalla Goréen saarella. Tuosta reissusta ei ole jäänyt selkeitä muistoja, ja epäselvätkin ovat olleet myöhemmin valokuvien värittämiä. Goréella tuli käytyä Senegalin-vuosien mittaan todella monesti päiväretkillä.

Heräsi ajatuksia suhteestani vesistöihin. Olen aina asunut kaupungeissa, joissa vesi on lähellä. Uiminen on ollut aina itsestäänselvää, ja lapsena mikään ei ollut hauskempaa kuin meren aalloissa pomppiminen. Jyväskylässäkin järvet ovat lähellä, Päijänne vain sadan metrin päässä kotoa. Kuitenkaan vesistön hyödyntäminen on jäänyt lähinnä uimiseen ja satunnaisiin pyörähdyksiin soutuveneellä tai SUP-laudalla mökkien lähietäisyydellä. Jos joskus innostun suuntaamaan pidemmälle järvellä, se tapahtunee periaatesyistä omin lihaksin tai luonnonvoimien avulla. Purjehdus on siis varmaan se taito, joka täytynee siinä vaiheessa opetella… 

Tankariin pääsee parin tunnin päiväreissuille kesäaikana, mutta tuntuu, ettei niin lyhyellä ajalla kerkiä saada kuin kevyen tuntuman saareen. Yöpyminen antoi aikaa tutustua sen rakennuksiin ja luontoon sekä sitä ympäröivään mereen omaan tahtiin ja vähemmällä ihmismäärällä. Vietimmekin pitkiä aikoja rantakallioilla ihastellen aaltojen elämää kivien välissä. Muistelin, miten omassa lapsuudessa Atlantin vesi loiskui rantakivissä samaan tapaan. Saaren polut tuli kierrettyä moneen kertaan myötä- ja vastapäivään lintuja ja lampaita bongaillen. Tämä seikkailu ei todellakaan ollut pettymys.

Kesä 2026 osa 1: Kohti rannikkoa

Fiiliksiä, tunteita ja ajatuksia neljän päivän kesälomareissusta heinäkuun alussa 2026. Kaikki osat löytyvät avainsanalla ”Kesä 2026”.

Insinööriliitto järjestää vuosittain kesätarjouksia jäsenilleen. Koska nuorimmainen on viime aikoina innostunut suunnattomasti huvipuistoista ja vuoristoradoista, Powerparkin hupipäivän alennusliput oli pakko hommata. Mutta mitä muuta lähialueella voisi käydä tekemässä?

Kohti rannikkoa

Päädyin Kokkolan-Pietarsaaren akseliin. Olin käynyt vain kertaalleen kääntymässä Kokkolan rautatieasemalla 2000-luvun alkupuolella, kun olimme viettämässä mökkiviikonloppua Senegalissa samaan aikaan asuneiden lähetyslapsien kanssa. Järvi-Suomen kasvattina rannikko on muutenkin ollut pitkään vähän mysteeri, ja olen sitä pikkuhiljaa ottanut haltuun viime vuosina.

Ajelimme ensin keskiviikkona Uuraisten kautta Saarijärvelle maisemien takia, mutta sitten seurasimme pääosin valtatietä 13. Yllätyin latauskarttaa etukäteen katsellessa, että tällä reitillä latausasemat ovat kohtuullisen vähissä. Niinpä vietimme ylimääräisen kymmenen minuutin kävelylenkin Perhon kirkonmäellä, jotta pääsimme varmasti pitämään varsinaisen lounas- ja lataustauon Kaustisilla.

Sitten pikkuteitä pitkin kohti Kruunupyytä. Nuorimmainen sai ensikosketuksen pääosin tai ensisijaisesti ruotsinkieliseen seutuun, kun katukyltit alkoivat näyttää kummallisilta. Eksotiikkaa löytyy helposti myös kotimaasta!

Päädyimme Kruunupyyn kylänraitin läpiajon jälkeen Saab-museolle. Missä kohtaa käsistä lähtenyttä harrastusta voi kutsua museoksi? Suurelle alueelle on tuotu kymmeniä, ellei satoja Saabeja, joista suurin osa on lähinnä metalliromua. Autokokoelma on kyllä vaikuttava, vaikka ajokelpoisimmat yksilöt mahtuvat yhteen halliin. Museo-nimi jäi vähän lainausmerkkeihin, kun esillä olevia malleja ja niiden merkitystä Saabin historiassa tai omistajalle ei taustoiteta. Nyt tarinoiden kaivelun vastuu on kävijällä.

Pietarsaaren patruunat

Pietarsaareen tulimme täysin ummikkona. Olin katsonut, että auton saa lataukseen toriparkkiin, josta voi sitten kävellä vanhaankaupunkiin. Torilla olikin kaupungin infopiste, josta löytyi kävelykierrokselle kartta. Toriparkin laturi paljastui lopulta hitaammaksi kuin mikään ikinä (1200 W riittää hädin tuskin veden lämmittämiseen), joten kävimme myöhemmin kauppareissun yhteydessä Citymarketin laturilla.

Strenbergin tupakkatehdas museoineen oli vaikuttavan kokoinen. En ollut tiennyt Pietarsaaren asemasta Suomen tupakkateollisuudessa, enkä myöskään kytköstä Jyväskylään. Tehtaan toimitusjohtaja oli nimittäin 1800-luvun lopulla Lutakon vaneritehtaan perustaja Wilhelm Schauman.

Vanhakaupunki Skata oli hieno, yllättävän iso (väittävät mahdollisesti Suomen suurimmaksi) ja rauhallinen. Raumalla ja Porvoossa oli tullut väisteltyä autoja ja turisteja, mutta täällä kummastakaan ei ollut tietoakaan. Eipä tuntunut olevan vakituisiakaan asukkaita, olivatkohan saaristossa lomailemassa?

Kävelykierros kuljetti meidät Alexanterin puistoon laskemaan vaijeriliukua, sekä keskustan toiselle reunalle ihastelemaan Rosenlundin pappilaa ja Aspegrenin puutarhaa. Kasvit olivat vielä melko pieniä, mutta puutarhan tunnelma oli hieno.

Yöpaikaksi valikoitui Svanen Camping. Leirintäalue on vähän parhaat päivänsä nähneen oloinen, mutta auton sai telttapaikan viereen eikä muita telttailijoita ollut mailla halmeilla. Uimapaikka oli lahdenpohjukassa, jonka tumman veden pesi mielellään suihkussa pois uinnin jälkeen. Viereinen UPM:n tehdas antoi yöunille tasaisen taustakohinan ja selvän ”rahan hajun” tehtaan ohi ajaessa.

Kokkolan läpijuoksu

Torstaiaamuna suuntasimme Kokkolaan.

Kokkolassa on myös vanhakaupunki, jonka historia on melko samanlainen kuin Pietarsaaressa. Puutaloissa on alun perin asunut köyhempää väkeä, ja 1960-luvulla molemmissa kaupungeissa korttelit ovat olleet purku-uhan alla. Uusia moderneja kerrostaloja on kuitenkin alettu vastustaa, ja vuosisadan loppuun mennessä alueet ovat päätyneet suojelluiksi.

Jostain syystä Kokkolassa vanhankaupungin kadut on asvaltoitu, toisin kuin Pietarsaaressa. Kokkolan kadut ovat myös vähän leveämpiä, vaikka puutalokorttelit ovat suurin piirtein samanikäisiä. Olisi mielenkiintoista tietää, miksi ratkaisut ovat niin erilaiset.

Myös Kokkolassa oli todella hiljaista, mutta olimme toki paikalla heti aamusta. Kuljeskelimme merensalmi Suntin reunoilla olevaa kaupunkipuistoa ja nautiskelimme jäätelöstä. Sitten pitikin jo suunnata kohti Meripuistoa, koska meillä oli liput laivalle. Nousimme M/S Jennyn kyytiin, joka kyyditti meidät majakkasaari Tankarille.

Tankarista tarkemmin omassa postauksessaan.

Saarelta seuraavana päivänä palattuamme yövyimme Meripuiston camping-alueella nukkumalaavussa. Modernit fasiliteetit toimivat hyvin, erikoinen yösija oli ihan sympaattinen ja jälleen saimme auton ihan viereen tavarasäilytystä helpottamaan. Google-arvostelut olivat varoitelleet päristelijöistä lähialueella, eikä lauantain vastainen yö ollut poikkeus. Tien varressa olevat hiljaisuuteen kannustavat kyltit tai uuden tieliikennelain tarpeettoman ja häiritsevän ajamisen kieltävä pykälä eivät auta, jos konkreettista valvontaa ei käytännössä ole. Onneksi mukana oli korvatulpat.

Meripuiston uimaranta tuli myös testattua. Vesi oli tässä lahdessa puhtaampaa kuin Pietarsaaressa, mutta ei voittanut Tankarin uimapaikkaa. Kokkolassa olisi ollut varmaan paljon muutakin nähtävää, ensi käynnillä sitten lisää!