Viime kerralla kun kirjoittelin suunnistusseikkailuistani, pohdiskelin, mikä olisi seuraava kilpailuni. Isä kyseli elokuun loppupuolella, lähtisinkö mukaan Kirkkonummelle Lynxin järjestämään keskimatkan SM-kilpailuun. Hän oli suuntaamassa myös Posiolle pitkien matkojen SM-kisaan, mutta ne olin sulkenut pois aikataulusyistä.
Kisoja kohti
Olin ajatellut kisata kesän mittaan vain Jyväskylän lähiseudulla, mutta yhteisreissu madalsi kynnystä osallistua. Hyvän saavutettavuuden takia nämä kisat olivat muutenkin kohtalaisen isot, yli 2200 suunnistajaa suuntasi paikalle.
Ennakkoon ihmettelin, kun kilpailuinformaatiota ei ollut saatavilla ajoissa. Aluekartatkin olivat saatavilla vasta päivää ennen kilpailua. Syy selvisi paikan päällä ja on luettavissa ratamestarin lausunnosta: Kuukautta ennen kisaa oli mennyt suunnitelmat uusiksi yhden maanomistajan kanssa ja järjestäjälle oli tullut kiire järjestellä kisa-aluetta toiseen paikkaan.
Koska karsinnat olivat lauantaina jo kello 9 alkaen, piti matkaan suunnata Jyväskylästä jo perjantaina. Matkalla pääkaupunkiseudulle pidimme lataustauon mielenkiinnon vuoksi Haarajoen K-Marketilla, ja kävelyretki lähiympäristöön pysähtyi heti tien toiselle puolelle. Vahan kaupparakennuksen ovi oli auki ja sieltä pilkotti Sega Rally. Lähempää erottui teksti Pelihalli auki, joka houkutteli sisälle.
12 euron pääsymaksulla olisi päässyt pelaamaan vapaasti monipuolisia laitteita. Periaatesyistä sisäänpääsy oli maksettava, vaikka vain tukimaksuna. Testailin paria flipperiä ja Centipedeä, mutta auton akku täyttyi harmillisen nopeasti ja matkaa oli jatkettava…
Yöpaikka järjestyi Helsingissä asustavan sarjakuvaseuralaisen kotoa, joka ei ollut osallistumassa kisaan. Ilta menikin sitten mm. vanhoja Jukola -valokuvia tutkaillessa.
Karsintakierros
Aamulla jo ennen kuutta ylös ja hiljaisille kehäteille ajelemaan kohti kisakeskusta. Peltoparkin jälkeen vaellus kohti kisakeskusta ja ihastelemaan aamuista usvaa ja tyyppimaaston korkeita kallionjyrkänteitä. Levitimme tavarat vanhojen heinäpaalien kupeeseen, ja viereen paukahti hetken päästä (isälleni enemmän) tuttuja Vaajakosken Terän veteraanisarjalaisia.
Rankipisteiden vähyyden takia pääsin H40K2-karsintaan ensimmästen joukossa metsään kello 9. Aamupäivän radat oli sijoitettu kisakeskuksen länsipuolen rinteisiin. Lähdössä toimiminen meni jo rutiinilla, olihan tämä jo kolmas kilpailuni!
Lähdöstä oli K-pisteelle vain 80 m. Hirveästi en voinut karttaa katsella, kun piti epätasaisessa maastossa katsoa mihin astuu. Sain rytmistä yllättävänkin nopeasti kiinni ja suuntasin ekalle rastille kohtuu suoraviivaisesti suunnalla. Mutta heti kakkosrastille luin rastipistettä hiukan väärin ja pudotin yhden käyrän liian alas. Pah. Metsäkoneen jälkiä ja risuja oli ratamestari tälläkin kertaa tilannut vähän joka puolelle.
Ajatusten kasaus ja kolmosrastille suoraa viivaa kallion päälle. Pienipiirteinen paikka, mutta suuntaus suoraan oikealle kumpareelle. Nelonen oli puron toisella puolelle. Pudotin vähän liian nopeasti alas metsään, olisi kannattanut jatkaa pidempään kalliolla. Alhaalla oli kaatuneita puita ja kiviä, jotka hidastivat turhaan matkaa. Rasti itsessään oli helppo kivi vähän ylempänä aukon reunalla.
Jatkoin luontevasti kohti vitosta puronreunaa pitkin, jossa oli selvä ainakin eläinten käyttämä polku. Alkoi tehdä mieli hidastaa liian aikaisin, mutta tajusin onneksi oikealla puolella olevan suon, joka auttoi paikallistamaan etenemistä. Eteen putkahti vasemmalta hitusen hitaampi nainen, ja helppoa ohituspaikkaa ei ollut. Edessä onneksi se mäki, jonka päälle piti kiivetä vitosrastille. Mäen päällä oli outoja neliskulmaisia tasaisia kiviröykkiöitä, joiden merkitys ei auennut. Muljusivat jalan alla ikävästi.
Kutoselle on lyhyt väli, mutta risuja ja kiviä väistellessä sattui taas virhe. Mäen reunalta luin maastoa vähän väärin, ja pyörähdin kuusikon sekaan. Kutonen löytyi helpohkosti, kun vaaleanvihreästä pääsee ulos. Ja seiskalle suon yli mäen reunaa pitkin.
Kasille olikin taas pidempi väli, se eteni polkuja seuraillen. Pudotin taas polulta turhan aikaisin kivikkoon, joka hidasti turhaan menoa. Edessä juoksija nousi mielestäni liian aikaisin kumpareelle, kun itse tulkitsin rastin olevan edempänä. Kanssakisaajan suunnanvaihdos vahvisti epäilykseni ja rasti löytyi helposti. Ura jatkoi suoraviivaisesti ysille.
Kympille olikin sitten mentävä vaaleanvihreän läpi. Edessä kukkula tuntui tulevan jotenkin liian nopeasti vastaan ja kaarsin oikealle, ajatuksena antaa mäkien ohjata kohti rastia. Mutka näyttää gepsissä jälkikäteen isolta. Sitten vaan kohti viimeistä rastia. Suunta kohti polkua ja vihdoin sai lyödä kartan rullalle ja vain juosta. Leimauksen jälkeen kohti maalia, ”tällä kertaa en varmasti hidasta yhtään ennen maalileimasinta”. Puuskutusten jälkeen pitkää viitoitusta seuraten emit-purkuun.
Tauko paikallaan
Sitten jännittämään, miten karsinnassa kävi. Hetken aikaa olin tuloksissa vielä 22 nopeimman joukossa, mutta pikkuhiljaa valuin alaspäin. Lopulta jouduin toteamaan, että suoritus sujui 13 sekuntia liian hitaasti. Olin ensimmäinen karsintaeräni B-finaaliin putoaja. Harmitti.
Jälkikäteen suorastaan juilii katsella tuloslistalta, että samalla ajalla karsintaerä ykkösessä olisin ollut A-finaalissa. Sen lisäksi, että ykköserä oli 100 metriä lyhyempi, siinä oli useampi poisjäänyt.
Voin sijoittaa ratkaisevan ajanmenetyksen kakkosrastin koukkuun, jossa tuli noin 15 sekuntia ylimääräistä. Noh, minkäs teet. Isäkin tipahti karsinnasta H70 B-finaaliin kevyen pummaamisen saattelemana, omenat eivät varmaankaan putoa kauas puusta…
Sitten monen tunnin odotus. Ruokateltalta ei tarvinnut miettiä mitä ottaa, kun vain härkiskiusaus oli gluteeniton. Kasvisruoalle oli lyhyt jono ja se oli maukasta. Jännitimme, olenko sekä ensimmäisenä että viimeisenä metsässä, mutta ihan en sitä kunniaa kello 15.57 lähtöajalla saanut. Harrastaminen tulee kuulemma kalliiksi ja investoin jälleen yhteen tarvikkeeseen lisää: ostin ranteeseen kiinnitettävän rastimäärekotelon.
Isä kävi oman B-finaalinsa suorittamassa yhden ja kahden välillä sarjakuvaseuramaisesti mutkitellen. Ja minä sen kuin odotin.
Kolmen jälkeen kiskoin varusteet takaisin päälle ja puoli neljältä tallustelin vihdoin lähtöpaikalle. Finaaliradat olivat kisakeskuksen itäpuolella, ja siellä kalliot ja jyrkänteet olivat suurempia ja jyrkempiä. Lähtökarsinassa oli hiljaisempi tunnelma kuin aamulla. Montaa lähtijää ei enää selän taakse jäänyt odottamaan omaa vuoroaan.
Finaalin kallioille
Lähdöstä ei ollut tälläkään kertaa pitkä matka K-pisteelle. Sain jälleen nopeasti maastosta kiinni ja koukkasin kalliota pitkin kohti ykköstä. Kakkosen suuntaan ylitin ojan liian aikaisin ja jouduin etenemään vaaleanvihreässä jyrkänteen suuntaisesti. Kantarelleja olisi ollut maassa sen alla, jos olisi kerennyt poimia.
Kolmoselle kallioita pitkin. Taas sai painaa vauhdilla. Pudotus pöheikköön ja ojaa pitkin rastille. Ja uudestaan vauhti päälle, käyriä tulkiten neloselle. Totuttelin irrallisten rastimääreiden lukemista ranteesta. Numerot sujuivat jo helposti, mutta muut tarkkeet eivät ole nyt niin helppoja, kun nuolet osoittavat lapulla eri suuntaan kuin toisin päin kädessä olevalla kartalla…
Vitoselle piti osata valita oikea nousukohta. Tulkkasin maastoa väärin ja päädyin liikaa vasemmalle. Sain onneksi kiinni paikasta ja korjasin saman tien kohti rastia. Nollamökkejä väistellen jälleen kallionmuotoja pitkin kutoselle.
Sitten kohti seiskaa. Yritin välttää ylimääräisiä käyriä ja kiertää isoimman mäenhuipun, mutta sekosin ajatuksissani ja unohdin kääntää takaisin oikealle päin… Ylittelin kallionkielekkeitä ja väistelin kiviä, kun yhtäkkiä hoksasin etten ole ihan täysin kartalla. Edessä pilkotti rasti. Saisiko siitä kiinni sijaintiin? Koodi 38 löytyi kuin löytyikin omista rasteista. ”Ääh, miten mä voin olla näin etelässä” ja tiukka käännös pohjoiseen noitumisten saattelemana.
Jyrkänteen reunalta alas ja toisen kielekkeen ohjailemana rastille. Tässä kohtaa luonnollisesti oli vähän into mennyt suoritukseen. Kasille mennessä huomasin, että tämä musta viiva olikin tie, eikä kieleke… Ysille ja kympille taas kallioita pitkin ilman suurempia yllätyksiä.
Yhtätoista kohti lähdin selvästi väärää reittiä, kun vasemmalla oli kallioita ja suota. Oikealta olisi saanut kierrettyä nousut ja hetteiköt ja päässyt hakkuu-uralle juoksemaan. Voimat alkoivat loppua ylämäessä, rasti itsessään löytyi sieltä mistä pitikin. 12 luo kallionreunaa seuraten, ja sitten suunnalla kohti 13:a ja maalia.
Yhtään ei olisi enää huvittanut juosta, enkä ollut enää ihan täysin kartallakaan. Aiemmin menneiden jäljissä päädyin kuitenkin kulkemaan oikeaan suuntaan ja tulin suoraan rastille. Sitten vaan polkuja pitkin kenttäkuulutusta kohti! Leimaus pellonreunassa ja täyttä vauhtia maaliin. Jälleen harmitti.
Kotia kohti
Taivas näytti siltä, että kohta tulee vettä, joten tavarat kantoon saman tien ja kohti autoa. Aavistus oli oikea, tihkusade kasteli meidät parkkipellolle kulkiessa.
Matkalla kerkesin vähän jälkipyykkäillä. Olin ollut kutosrastilla jo kolmannella sijalla, mutta sen jälkeinen virhe pudotti minut kutoseksi. Myöhempi sählääminen tiputti vielä yhden pykälän, ja lopputuloksissa olin seitsemäs. En sentään viimeinen, mutta virheettömällä suorituksella olisin ollut ylempänä…
13 sekuntia nopeampi suoritus karsinnassa olisi tarkoittanut käänteisten lähtöjärjestysten takia myös, että olisimme päässeet lähtemään kotiin noin puolitoista tuntia aikaisemmin. Keravan-Mäntsälän seudulle osui lisäksi hurja sadekuuro, joka hidasti etenemistä entisestään. Taukojen, isän kotiinheiton, suihkun ja varusteiden levittelyn jälkeen olin puoli yhdeltätoista unilla. Vähän turhan pitkä kisareissu tällä kertaa. Olen silti tyytyväinen, että lähdin.
Seuraava kisa lienee SM-erikoispitkä lokakuussa kotoisalla Tasasenkankaalla. Siellä panokset tasaiseen etenemiseen, ei niinkään kovaan vauhtiin.