Vihreä humanistinörtti Jyväskylästä
Turvallisuus ja hiilineutraalius eivät ole vain sanoja, vaan niiden pitäisi johtaa tekoihinkin. Autokeskeinen ajattelu johtaa huonoihin ratkaisuihim. Kulkureitit voisi suunnitella paremminkin (koskee kyllä todella montaa muutakin kauppaa).
Video on julkaistu alun perin Instagramissa.
Mielipidekirjoitus, julkaistu Keskisuomalaisen verkkosivuilla 25.3.2025.
Jyväskylän Kävelykadulla rauha rikkoontuu säännöllisesti, kun poliisiauto tunkee ihmismassan läpi. Moottori hurisee ja pakokaasut saavat yskimään, kun auto valuu hiljaa ohi.
Poliisi yrittää tehdä itsensä näkyväksi ja lisätä keskustan turvallisuudentunnetta, mutta jää samalla varsin etäiseksi. Auton ohjaamossa partioivaan poliisiin ei saa yhteyttä ilman, että tämä avaa ikkunan. Hän ei myöskään pysty aistimaan kadun tunnelmaa muilla aisteilla kuin silmillään, saati selvittämään tilanteita nousematta autosta.
Isommassa kuvassa autolla kulkeminen rajaa poliisin näkökulmaa muihin kaupungissa liikkuviin ihmisiin. On vaikeaa samaistua kävelijän tai pyöräilijän kokemuksiin liikenneympäristöstä tai -tilanteista, kun oma työaika kuluu ison auton ratissa.
Isolla ja painavalla autolla väkijoukossa ajaminen on aina riski. Ei vaadita kuin hetken herpaantuminen, ja lapsi tai iäkkäämpikin ihminen voi jäädä alle. Onnettomuustilanteessa onkin mielenkiintoista, kuka on tilanteessa vastuullinen.
Lain mukaan auton seisottaminen tai päämäärätön ajelu kävelykadulla on laitonta. Poliisi perustelee toimintatapansa tarpeella siirtyä tilanteen vaatiessa nopeasti hälytysajoon, mutta lakiin ei ole tuollaista poikkeusta kirjattu. Poliisiautolla saa ajaa Kävelykadulla muista tienkäyttäjistä poikkeavasti vain pillit soiden.
Onko poliisi Kävelykadulla kaupunkilaisia palvelemassa, vai heitä häiritsemässä? Millaisen kuvan poliisin toiminnasta antaa lain tietoinen rikkominen? Miksei poliisi voi järjestää töitään siten, että kävelykatu voitaisiin nimensä mukaisesti rauhoittaa autoliikenteeltä?
Tämä on Bluesky-ketjun arkistointi.
Eri vaalikoneet ovat asemoineet vastauksiani ja sijoitelleet nelikentille.
Hesarin mielestä olen ääriliberaali ja taloudellisesti keskellä.
Keskisuomalaisen mukaan olen hiukan vasemmalla.
Yle pyysi ehdokkaat arvioimaan itse itsensä. Laitoin tasapuolisuuden vuoksi itseni hiukan oikealle.
Taustalla omassa arviossani on vuosien takaa jotkin eduskuntavaalit, joissa minut arvioitiin jollain perusteella Keski-Suomen oikeistolaisimmaksi ehdokkaaksi (talousasioissa). Olin tuolloin enemmän oikealla kuin kokoomuslaiset ja muutamat mielestäni oikeistolaisemmat saman puolueen kaverit.
Minun on toisaalta hiukan haastavaa arvioida, mihin kohtaan vas/oik-akselia tulisi asettua. Samaan aikaan kannatan perustuloa ja vahvaa sosiaaliturvajärjestelmää heikoimpia kannattelemaan, mutta myös vapaakauppaa ja mahdollisimman elinvoimaista pk-yritystoimintaa.
Toisaalta haluan myös, että yhteiskuntana tasaamme kilpailuasetelmia yritysten välillä suojellen samalla sääntelyllä esimerkiksi ympäröivää luontoamme tai terveyttämme. Yhteisestä hyvästä huolehtiva julkinen sektori nähdään varmaan vasemmistolaisena.
Käytännössä siis kerta toisensa jälkeen havaitsen, että perinteinen ”vasemmisto/oikeisto” -jako ei minun, ja luultavasti monen muunkaan ehdokkaan kohdalla, kerro oikeasti mitään ehdokkaan tahtotilasta. Arvoakseli on huomattavasti kuvaavampi konservatiivisuuden ja liberaaliuden kautta.
Viikko aktiivisempaa sometusta uusissa palveluissa takana, joten aika vähän ihmetellä, miltä tämä maailma tuntuu. Taas siis tätä metailua.
Innostuin Blueskystä vähän turhankin paljon. Helppoa huutelua ruudulle vähän siitä ja tästä, ja välillä tulee kommenttia ja tykkäystä takaisin. Huomaan kyllä, että on helppo alkaa rakentaa kuplaa, jos ei aktiivisesti laajenna verkostoaan. Ihan jännä nähdä, miten palvelu kehittyy jatkossa, saako pidettyä positiivisen pöhinän vai iskeekö Ikuinen Syyskuu päälle.
Testasin myös kirjoittaa vähän pidemmän postiputken kun sopiva uutinen osui kohdalle, ja kopioin sen blogiin talteen. Tämä on vähän win-win, kun sillä saa sisältöä molempiin kanaviin.
Instagram sen sijaan ei ole oikein jaksanut innostaa. Tuntuu, että ominaisuuksia ja sitä kautta opeteltavaa ja metailua on aivan liikaa. Jos haluaa näkyvyyttä, ei riitä, että vain lähettelee kuvia kuten silloin kauan sitten – pitäisi myös nauhoitella tarinoita ja keloja. Ja jos laittaakin kuvan, se pitäisi myös jakaa tarinassa. ”Ain’t nobody got time for this”, kuten meemissä sanotaan. Ominaisuuksien käytön harjoitteluun sisältyy myös nolotuskynnys, vaikka ei sille ole mitään todellista syytä.
Meta tuntuu myös olevan äärettömän skeptinen IG-tilistäni. Sain jo heti tilin luomisen jälkeen ensimmäisenä näkyviin tilinjäädytyssivun, josta pääsin eroon vahvistelemalla sähköpostia ja puhelinnumeora. Myöhemmin paljastui, että talvimaisemat olivat myös liikaa Instagramin tekoälyille, sillä niiden lisäämisen jälkeen sain uudelleen banaanivasarasta. Sovellus kehotti minua nauhoittamaan varmistusvideota, mutta se ei toiminut.
Selaimen kautta yrittämällä oli sentään mahdollista lähettää pelkkä selfiekuva, joka hyväksyttiin. Ja toki sähköposti ja puhelinnumero piti vahvistaa uudelleen. Ja vahvistustekstiviestikin tuli vasta toisella yrittämällä. Tästä kaikesta huomaa hyvin, ettei Instagram ole enää käyttäjien haalimisvaiheessa, vaan ihmiset haluavat niin kovasti käyttää palvelua, etteivät pienet esteet hetkauta.
Noh, seuraavan kerran kyllä luovutan. Ja kirjoitan sen jälkeen kiukkuisen blogauksen siitä, miten amerikkalaiset somejätit vaikuttavat siihen, mitä saamme tehdä ja missä saamme näkyä. Saatan kyllä kirjoittaa samantyylisen jutun muutenkin.
Mutta miksi tosiaan päädyin lopulta Blueskyhyn, vaikka Mastodonkin on olemassa? Selitin valinnan itselleni sillä, että Bluesky on niin kovassa nousussa, että siellä saa nopeammalla askartelulla äänensä kuuluviin. Lisäksi handle-verifikaatio houkutti, mikä olisi Mastodonin puolella vaatinut enemmän askartelua. Olen sillannut tunnukseni Mastodon-verkostoon, joten seuranta onnistuu molempiin suuntiin – ja sitä onkin jo hyödynnetty.
Sometukseen uppoaa kyllä hyvin aikaa, kuten ennakkoon pelkäsin, että käy. RSS-lukijassa on monta artikkelia odottamassa, että ”kerkiäisin” niiden pariin. Kirjat eivät ole pompanneet hyllystä niin helposti käteen kuin puhelin. Toisaalta olen myös kirjoittanut huomattavasti enemmän omia ajatuksia Blueskyn puolelle ja blogiin kuin muutamaan vuoteen.
Koska sisällön kiinnostavuus ja laatu ratkaisee, olen yrittänyt pitää oman meiningin somessa positiivisena ja rakentavana. Haluan postata muutakin kuin pelkkää politiikkaa, vaan myös arjen maisemia ja tunnelmia. Bluesky on tosin luonteeltaan sellainen, että täytyy keskittyä, jotta muistaa postailla myös muuta kuin yhteiskunnallisia mielipiteitä.
Mutta se somesta! Tavoitteenani on julkaista tällä viikolla utopiasarjan kakkososa blogiin. Siinä mennäänkin sitten ulkoavaruuteen asti, ennen kuin kolmososassa tullaan takaisin Jyväskylän alueelle. Näitä odotellessa.
Mielipidekirjoitus, julkaistu Keskisuomalaisen verkkolehdessä 23.11.2024.
Suomessa on toisen maailmansodan jälkeen ja etenkin Helsingin olympialaisista lähtien katsottu ihailevasti länteen, erityisesti Yhdysvaltoihin. Tämä heijastuu siihen, mitkä elokuvat, musiikkiartistit, televisio-ohjelmat ja kirjat menestyvät ja ovat tunnettuja maassamme.
Yksityisellä rahalla syntyvä kotimainen kulttuuri toistaa monesti näitä englanninkielisen maailman kuvia. Niistä syntyvät mielikuvat vaikuttavat myös päättäjien ratkaisuihin vaikkapa kaupunkisuunnittelussa tai huumepolitiikassa. Moni päätös yhteiskunnassamme heijastaa rapakon takaista maailmaa, niin hyvässä kuin pahassa.
Julkinen sektori rahoittaa Suomessa kulttuuria monin tavoin. Monissa muissakin Euroopan maissa rahoitetaan julkisesti omaa taidetta osana kielen ja kulttuurin ylläpitoa. Usein tätä perustellaan vastavoimana englanninkieliselle mediaympäristölle. Nyt valtionhallinnon säästöt ovat vaikuttamassa laajasti eri puolille kotimaista kulttuurikenttää.
Perinteisillä kulttuurialoilla on sama ongelma kuin uudemmilla: ihmisten vapaa-aikaa on rajallinen määrä, jolloin yhteen taide-elämykseen käytetty aika on väistämättä toiselta pois. Toisaalta nykypäivänä periaatteessa kenellä tahansa on mahdollisuus menestyä tekemällään taiteella.
Influensserit ansaitsevat fanien mikromaksujen tai kaupallisen yhteistyön kautta. Some- tai videopalveluissa julkaistu teos ei välttämättä ole taidetta perinteisesti ajateltuna, mutta oman aikansa kulttuuria se varmasti edustaa.
Pitäisikö taiteen tukemisessakin ottaa mallia jenkkilästä? Yhdysvalloissa, ja itse asiassa monessa Euroopankin maassa, on mahdollista vähentää verotuksessa lahjoitukset voittoa tavoittelemattomille toimijoille. Meilläpäin vain korkeakouluille annetut lahjat ovat vähennyskelpoisia henkilöverotuksessa.
Taidetta ja kulttuuria tullaan tekemään aina, riippumatta rahoituksesta. Resurssit vaikuttavat teosten mittakaavaan ja vaikuttavuuteen, sekä siihen, kuinka moni voi keskittyä taiteen tekemiseen.
Lahjoitusten verovähennysoikeuden laajentaminen parantaisi esimerkiksi apurahoja taiteilijoille tarjoavien säätiöiden rahoitusta. Kotimaisen kulttuurin elinvoimaa se lisäisi varmasti.