Työreissu Helsinkiin osui sattumalta taiteiden yön kanssa samalle päivälle. Käväisin myös Amos Rexissä, jossa oli nuorten taiteilijoiden näyttely. Muutama vuosi sitten (ehkä 2023?) osuin sattumalta vastaavan näyttelyn aikaan paikalle, ja tuolloin monet teoksista olivat oikein oivaltavia. Olin toisin sanoen melko innoissani, että pääsin jälleen tutustumaan uusiin tekijöihin.
Viidestäkymmenestä osallistujasta koostuvassa näyttelyssä oli edustettuna laajasti eri taidemuotoja. Käyntikerrallani ei ollut live-esityksiä, joten niistä teoksista en osaa sanoa mitään. Useassa teoksessa hyödynnettiin jotain audiovisuaalista komponenttia, ja pelikulttuurin harrastajana ilahduin, että videopelejäkin oli useampi. Jännin esillä ollut teos, jota en päässyt kokemaan, olisi ollut tunnin mittainen ääni-installaatio, johon pääsi vain yksi ihminen kerrallaan.
Tälläkään kerralla Generation-näyttely ei jättänyt kylmäksi, suosittelen siis lämpimästi käyntiä. Alla nostona muutama ajatuksia herättänyt taiteilja/ryhmä.
Viola Rauta, Muistatko minut. Suurikokoinen käpylehmä ottaa vastaan heti tilaan saapuessa, ja viehättää realismillaan. Veistoksen jalat ovat luonnollisesti puuta. Kävyn yksilöllisiä suomuja tekisi mieli päästä puristelemaan, joustaisivatko ne samaan tapaan kuin oikeakin käpy? Oppaan kuvaus herättelee muistelemaan lapsuutta, konsumerismia ja luontosuhdetta.
Lena Patta, Kun perhoslaakso paloi (taas). Ääniteoksen neljä osaa on nimetty metamorfoosin mukaan ja kertovat massaturismin vaikutuksista. Teoksen nimi viittaa Rodoksen Theologoksen kylän läheisyydessä sijaitsevaan perhoslaaksoon, jonka luonnontila on järkkynyt sen jälkeen kun siitä on tullut turistikohde. Herätti pohtimaan, miten mediassa on käsitelty turismin lisääntymistä pohjoisessa Suomessa. Keski-Euroopan helteetkin asetetaan ensisijaisesti suomalaisturistin eikä ilmastokriisin kontekstiin. Sekä tietenkin perhosten kohtelu ensisijaisesti ihmisten ihastelun kohteena eikä lajin luontaisen käytöksen tukemisen kautta. Ihmisten siirtymisen paikasta toiseen teema palauttaa joka kerta mieleen parin vuoden takaisen suosikkinäyttelyni, Serlachius-museossa esillä olleen Riiko Sakkisen teoskokonaisuuden Los moimoi de Fuengirola.
Eevi Kaila, Näkymättömät. Seinälle nostetut vakiokokoisille korteille piirretyt 489 kriittisesti uhanalaista lajia Suomessa kertovat karua kieltään siitä, miten antroposeenin ajan erityinen luontosuhteemme kohtelee muunlajisia. Luonnonystävä herkistyy lintujen, hyönteisten, jäkälien ja muiden edessä. Olen pettynyt joka kerta kun minua muistutetaan luontokadon etenemisestä. Me tiedämme, mikä on syynä eläinkantojen taantumiselle, mutta meillä ei riitä poliittista tahtoa tehdä asialle mitään.
Aarne Heikura, Have a seat (paina puuta). Kummallisiin asentoihin taivutetut tai piikeillä varustetut tuolit kuvastavat vihamielistä arkkitehtuuria. Se, miten kaupunki suhtautuu penkkeihin, kuvastaa sitä, miten ajatellaan kenellä on oikeus kaupunkitilaan ja miten sitä pitäisi käyttää. Suomessa onneksi penkkejä on edelleen monin paikoin tarpeeksi, mutta monissa maissa ja etenkin puolijulkisilla yksityisten omistamilla alueilla saattaa olla penkeistä pulaa. Joidenkin haitalliseksi koettuun norkoiluun reagoidaan huonontamalla ympäristön esteettömyyttä ja vähentämällä syitä viipyä tilassa. Luonnossa ihan teostenkaltaisen kamalia esimerkkejä ei tule onneksi ainakaan vielä vastaan.
xyny, Hypermedia mirror (hypermediapeili). Mielestäni glitch-taide on aina lähinnä todella sekavaa ja hermostuttavaa sotkua. Niissä on kuitenkin jokin viehättävä komponentti, ja tälläkin kertaa teoksessa on käytetty tuttuja retroilevia elementtejä. Graafinen ilme on tuttua ja herättää tunteita siitä, millaista on surffata kyberavaruudessa. En hoksannut ensimmäisellä katselukerralla, että teos on interaktiivinen, jäin vaan tunnistamaan siinä häilyviä meemejä ja naureskelemaan, miten monta erilaista clipart-kuvaa, kuvaketta, tsättikuplaa ja muuta hypermediailmiötä siihen on pystytty upottamaan. Toisella kierroksella pääsin kiinni jutun juoneen, ja testailin heilua kameralle ja tuottaa mahdollisimman paljon ryönää ruudulle. Seinälle heijastetussa Mem()ryˆˆfault -teossarjassa esiintyvin sanoin: ”You touched the computer today? Did it make you happy?” Be mindful of your happiness indeed…
SpoonForge, Dungeon of Desperation. Tarinan mukaan vitsistä alkunsa saanut visuaalinen novelli oli yksi esillä olleista videopeleistä. Sympaattinen visuaalinen ilme. Pelimaailma sijoittuu luolastotyrmään, jonka epäonnisia asuttajia jututetaan. Esillä oli pelin lisäksi konseptitaidetta, joka toi vähän pelimuseofiilistä esitykseen. Interaktiivisin esillä olleista videopeleistä, ja on jopa tulossa myyntiin valmistuttuaan.
