Fiiliksiä, tunteita ja ajatuksia neljän päivän kesälomareissusta heinäkuun alussa 2026. Kaikki osat löytyvät avainsanalla ”Kesä 2026”.
Pääkohteenamme rannikolla oli siis Kokkolan edustalla oleva majakkasaari. Tankar on puoliksi Kokkolan kaupungin, puoliksi valtion omistuksessa. Saarella on yksityisiä mökkejä, mutta maata ei voi omistaa. Kaupunki organisoi matkailua.
Yömajamme oli entisellä luotsiasemalla, joka oli jäänyt tarpeettomaksi, kun luotsit alkoivat kulkea mantereelta käsin laivoille. Olisin ottanut tornihuoneen, jos se olisi ollut vapaana, mutta tavallinen luotsin huone antoi makoisat unet. Luotsiaseman historiaan olisi voinut perehtyä paremmalla ajalla enemmänkin. Perjantaiaamuna oli mahtavaa istuskella teekupin kanssa aseman terassilla katsellen nousevan auringon välkettä meren pinnalla ja räystäspääskyjen syöksyjä räystäiden alla roikkuvista pesistä.
Olin varannut matkalle to-pe-yön, jotta voisi hyödyntää perjantain majakkapäivän. Perillä tosin paljastui, että yöpyjillä olisi mahdollisuus käydä majakassa ”tiskin alta” jo torstaina ilman ruuhkaa. Maksua vastaan toki myös tällöin.
Aivan ylös parvekkeelle asti ei pääse ihastelemaan majakan jatkuvasti pyöriviä linssejä. Kyseessä on kuitenkin merenkulun turvalaite, jonka ovet ovat ymmärrettävistä syistä tiukasti lukittuina. Lisäksi parvekkeen reunoja ei ole suunniteltu suurelle yleisölle turvallisiksi. Saaren ympäristöä pääsee siis kurkkimaan vain kolmeen suuntaan avautuvista ikkunoista. Niistäkin sai kyllä uuden kulman siihen, missä aikaansa viettää.
Tankarissa ei ole kauppaa, joten omat (säilykepainotteiset) eväät piti ottaa rannikolta mukaan. Saarella toimii kahvila, josta sai etukäteen tilattua herkullisen lohikeiton molemmille päiville. Ja jäätelöä toki myös.
Hylkeenpyyntimuseo paljasti aivan erilaisen elämäntavan kuin mikä on itselle tuttua. Hylkeitä on ajettu takaa pyyntivenettä viikkojenkin ajan jäällä vetäen. Pyytäjät ovat lähestyneet hyljettä suksimaisen ajopuun päällä ja käyttäneet ensin harppuunoita, sitten tuliaseita. Aika hurjaa elämää.
Rannikon kohoaminen näkyi saaressa konkreettisesti. Vanhimmat rakennukset on rakennettu alun perin aivan rannan tuntumaan, mutta ovat nyt useamman metrin päässä rannasta. Hylkeenpyyntimuseon venevajakaan ei ollut enää lähellä vettä. Tankar kohoaa noin senttimetrin vuodessa, minkä takia saari on myös pidemmän päälle metsittymässä.
Sauna kuului majoituksen hintaan ja uimaankin pääsi. Pieni hätä meinasi tulla, kun uimahousut jäivät rannikolle, mutta tavaroista löytyi onneksi shortseja ja alushousuja… Puhtain merikokemus löytyi aallonmurtajien välistä. Vihertävänsinisen kirkas meri oli sopivan vilpoinen ja isommillekin aluksille tarkoitetulta laiturilta hyppiessä ei tarvinnut miettiä tuleeko pohja vastaan.
Olin tietääkseni toista kertaa elämässäni yötä tämänkaltaisella pienehköllä saarella. Aiempi kokemus oli joulun alla 1989, jolloin olin alle neljävuotias. Tuolloin perheemme vietti muutaman yön Dakarin edustalla sijaitsevalla Goréen saarella. Tuosta reissusta ei ole jäänyt selkeitä muistoja, ja epäselvätkin ovat olleet myöhemmin valokuvien värittämiä. Goréella tuli käytyä Senegalin-vuosien mittaan todella monesti päiväretkillä.
Heräsi ajatuksia suhteestani vesistöihin. Olen aina asunut kaupungeissa, joissa vesi on lähellä. Uiminen on ollut aina itsestäänselvää, ja lapsena mikään ei ollut hauskempaa kuin meren aalloissa pomppiminen. Jyväskylässäkin järvet ovat lähellä, Päijänne vain sadan metrin päässä kotoa. Kuitenkaan vesistön hyödyntäminen on jäänyt lähinnä uimiseen ja satunnaisiin pyörähdyksiin soutuveneellä tai SUP-laudalla mökkien lähietäisyydellä. Jos joskus innostun suuntaamaan pidemmälle järvellä, se tapahtunee periaatesyistä omin lihaksin tai luonnonvoimien avulla. Purjehdus on siis varmaan se taito, joka täytynee siinä vaiheessa opetella…
Tankariin pääsee parin tunnin päiväreissuille kesäaikana, mutta tuntuu, ettei niin lyhyellä ajalla kerkiä saada kuin kevyen tuntuman saareen. Yöpyminen antoi aikaa tutustua sen rakennuksiin ja luontoon sekä sitä ympäröivään mereen omaan tahtiin ja vähemmällä ihmismäärällä. Vietimmekin pitkiä aikoja rantakallioilla ihastellen aaltojen elämää kivien välissä. Muistelin, miten omassa lapsuudessa Atlantin vesi loiskui rantakivissä samaan tapaan. Saaren polut tuli kierrettyä moneen kertaan myötä- ja vastapäivään lintuja ja lampaita bongaillen. Tämä seikkailu ei todellakaan ollut pettymys.
