Vihreiden puoluekokouksessa pari viikkoa sitten hyväksyttiin uusi puolueohjelma, jonka kirjauksiin ujutin vaivihkaa mukaan pari avoimen tiedon pykälää. Oli myös yksi kohta, joka muotoiltiin mielestäni väärin, ja se koski verkkopalveluiden ikärajoja.
Parin viime vuoden aikana moni maa on säätänyt lakeja, jotka rajoittavat pääsyä haitalliseen verkkosisältöön ikärajojen avulla. Monta vuotta menikin rauhassa näiden osalta, mutta keskustelu somehaitoista ylitti selvästi jonkin rajan. Konservatiiviset aktivistiryhmät onnistuivat hyödyntämään momentumin ja saamaan poliitikot tekemään nopeita päätöksiä.
Internetin ja sovellusten rajoitukset ovat olleet aina hankalia. Ikärajat (kieltoja on aina vaadittu uuden median syntyessä, oli se sitten sarjakuva, videopeli tai elokuva) ovat perinteisesti perustuneet sosiaaliseen konventioon: jokainen (tai jokaisen vanhempi) voi itse päättää, ottaako ne enemmän suosituksena vai pakkona. Nyt säädetyt verkkosivujen ja sovellusten ikärjat taas yrittävät perustua todelliseen dataan, jotta niitä olisi vaikeampi kiertää.
Joissain maissa toki on jätetty toteutustapa markkinoiden ratkaistavaksi, ja lopputulos on ollut ennakoitavissa. Toisaalta iän on voinut ”todistaa” tekoälygeneroidulla kuvalla tai vanhemman pankkikortilla, toisaalta taas ihmisten passi- ja henkilökorttitietoja on vuotanut huonosti suojatuista järjestelmistä maailmalle.
Jos haluamme siis säätää lakeja, että tietynlainen sisältö pitää sallia eksaktisti vain tietynikäisille, päätämme todellisuudessa useammasta asiasta:
- On olemassa tietoa välittäviä palveluita, joiden saatavuudesta jollekin ihmisryhmälle valtio voi päättää.
- Verkkopalvelun täytyy tarkistaa, minkä ikäinen käyttäjä on, joten…
- Jonkun täytyy tietää, kuka käyttäjä on, jotta voi tietää tämän iän.
- Käyttäjällä on oltava jokin tunnistautumisväline, jolla voi todistaa ikänsä.
- Tarkistuksen yhteydessä tallentuu metadataa: joku käyttäjä halusi mennä tähän palveluun ja on / ei ole alaikäinen.
Otamme siis riskin, että henkilökohtaiset tiedot ovat jossain saatavilla ja varastettavissa, sekä sen, että joku pääsisi yhdistelemään näitä tietoja. On olemassa keinoja, joilla tietosuojariskejä voidaan vähentää, mutta se ei poista isointa ongelmaa: ennakkosensuuria.
Kun järjestelmä on kerran pystytetty, sitä on helppo laajentaa (vrt. passien sormenjäljet, joita ei ollut missään nimessä tarkoitus käyttää rikostutkintaan). On siis helppoa kuvitella tilanne, jossa jokin hallitus luokittelee esimerkiksi Setan, Elokapinan tai Amnestyn sisällöt haitallisiksi lapsille, jolloin ne saadaan kätevästi lukon taakse, ja kävijätkin voidaan tarvittaessa selvittää.
Sosiaalinen media on moniäänistä ja -muotoista. Eri palveluilla on omat hyötynsä ja haittansa. Ikärajat eivät ratkaise kaikukammioiden ja dopamiinikierrettä optimoivien palvelujen ongelmia, joista eivät kärsi vain lapset, vaan kaikki ikäryhmät.
Todellisuudessa tarvitsemme irrottautumista suuryritysten algoritmeista: yhteisöllisyyttä ja vapaata tekemistä ruutujen ulkopuolella. Tuolloin emme ole kuluttamassa megakorporaatioiden kuratoimaa sisältöä, jolloin somepalvelut ja niiden haitat jäävät luonnostaan taka-alalle.