Tästä on tullut nyt myös urheilublogi! Jukolateksti paisui tänä vuonna niin pitkäksi, että jaoin tekstin pätkiin. Kaikki osat löytyvät avainsanalla ”Jukola 2026”.
Jukolaan valmistautuminen alkoi hyvissä ajoin, kun ennakoin maastoa jo vuosi sitten Mikkeli-jukolan päätteeksi nopeakulkuiseksi. Vuosien mittaan oli tullut koluttua lähes kaikki Jukolan osuudet. Tänä vuonna tarkoitus oli siis vetäistä ainut puuttuva osuus, eli kolmosen ”pitkä yö” (jonka ennakoin olevan itselleni lähellä auringonnousua aika valoisa).
Viime tingan sairastumiset ja poisjäännit sotkivat sitten vähän suunnitelmia:
Verkot olivat monin tavoin vesillä, mutta korvaajat olivat vähissä. Takataskusta kiskaistiin siis Äänekosken Sarjakuvaseuran perinteiseen tapaan kaksi Kauttoa. Olin ajatellut, että tuplaamista voisi alkaa harjoitella sitten vuoden päästä, mutta kai se on tämäkin hyvä paikka aloittaa… Toiseksi Kautoksi laitettiin kokemuksen ja kunnon puolesta isäni, joka ajatteli että näin seitsemänkymppisenä voisi olla viimeinen tuplaus paikallaan.
Tuplaamisen uhka tuntui ensin tuskaiselta: pelkäsin viime vuoden tuntemusten perusteella, että jälkimmäinen osuus menisi väistämättä kävelyksi, kun kolmosen 15 kilometrin jälkeen pitäisi vielä pienen tauon jälkeen jaksaa 8 kilometrin vitonen. Mitä pidempään ajatusta tuli pyöriteltyä, sitä enemmän olin sinut asian kanssa. Olen suunnitellut osallistumista Suunta Jyväskylän lokakuussa järjestämään erikoispitkien matkojen SM-kilpailuun, ja tämähän antaa siihen loistavan näytön paikan. Jos osuudet menevät sujuvasti, ei erikoispitkän kolmen tunnin suoritus liene mikään mahdottomuus.
Vaikka Jyväskylästä lauantaiaamuna liikkeelle lähtiessä aurinko paistoi, ennusteiden mukaisesti keli muuttui Kymijokilaaksossa märemmäksi. Maisemareitti joenvartta seuraten Voikkaan, Kuusankosken, Myllykosken ja Inkeroisten teollisuuspaikkakuntien kautta sentään piti tunnelman yllä. Käväisimme matkan varrella tutustumassa myös Ankkapurhan teollisuusmuseoon. En ollut ennen hoksannut, miten monta paperialan tehdasta alueelle on rakennettu!
Huhujen mukaan etelästä tulijoilla oli vaikeuksia päästä ruuhkassa lentokenttäalueelle. Pohjoinen väylä oli kuitenkin lähes tyhjä. Eipä liikenteenohjaajiakaan näkynyt missään. Auto parkkiin tyhjään väliin melko lähelle lentokenttärakennuksia, tavarat kantoon ja kaatosateessa kohti kisakeskuksen kupeessa sijaitsevaa telttapaikkaa. Tuossa vaiheessa olimme kiitollisia parille muulle joukkuetoverille, jotka olivat saapuneet jo edellisiltana ja sahanneet pahimpia raivaussahan jättämiä kantoja pois teltta-alueelta. Omalle teltallekin löytyi näin ollen ihan hyvä paikka mustikkamättäiden päältä.
Sadekeli ei hirveästi motivoinut viettämään aikaa teltan ulkopuolella, joten pakollisen kisakeskuksessa pyörähtämisen jälkeen ilta meni lähinnä teltan sisäpintaa ihaillen ja unille painuen. Yhdeltätoista havahduin siihen, kun sumutorvea huudatettiin kerta kiellon päälle -taktiikalla. Tällä kertaa lähtömerkki toimi hyvin, kun venlojen lähdössä ulos oli tullut lähinnä pihahdus.
Sain tällä kertaa jopa nukuttua kohtuullisesti ennen omaa osuutta, välillä havahtuen tuloslistaa seuraamaan. Ykkösosuuden juoksijalla meni vähän pidempään kuin alun perin olin ennakoinut, ja isän lähdettyä metsään sadekin taukosi. Siinä vaiheessa arvelin lampun turhaksi kuormaksi omalla osuudella.
Puoli viiden aikaan kiskoin kamppeet päälle ja suuntasin lähtöalueelle. Tavoitteena oli edelleen keretä maaliin siten, että pienen lepohetken ehtii ennen yhteislähtöä ottaa ja jopa vaihtaa vähän märkiä vaatteita kuivempiin. Reipasta vauhtia se käytännössä vaatisi, jos ei halua heti jatkaa eteenpäin. Tavoiteaika oli alle 3 tuntia, mutta jos alle 2:30 pääsisi, sitten on mennyt hyvin. Pieni odottelu viimeisellä rastilla heiluvaa sinistä tuubiukkelia tuijotellen, isälle viimeiset tsemppaukset ennen vaihtoon tuloa, kartta käteen, takki isälle ja matkaan.
Seuraavassa osassa kolmososuuden koukerot…
