Eri vaalikoneet ovat asemoineet vastauksiani ja sijoitelleet nelikentille.
Hesarin mielestä olen ääriliberaali ja taloudellisesti keskellä.
Keskisuomalaisen mukaan olen hiukan vasemmalla.
Yle pyysi ehdokkaat arvioimaan itse itsensä. Laitoin tasapuolisuuden vuoksi itseni hiukan oikealle.
Taustalla omassa arviossani on vuosien takaa jotkin eduskuntavaalit, joissa minut arvioitiin jollain perusteella Keski-Suomen oikeistolaisimmaksi ehdokkaaksi (talousasioissa). Olin tuolloin enemmän oikealla kuin kokoomuslaiset ja muutamat mielestäni oikeistolaisemmat saman puolueen kaverit.
Minun on toisaalta hiukan haastavaa arvioida, mihin kohtaan vas/oik-akselia tulisi asettua. Samaan aikaan kannatan perustuloa ja vahvaa sosiaaliturvajärjestelmää heikoimpia kannattelemaan, mutta myös vapaakauppaa ja mahdollisimman elinvoimaista pk-yritystoimintaa.
Toisaalta haluan myös, että yhteiskuntana tasaamme kilpailuasetelmia yritysten välillä suojellen samalla sääntelyllä esimerkiksi ympäröivää luontoamme tai terveyttämme. Yhteisestä hyvästä huolehtiva julkinen sektori nähdään varmaan vasemmistolaisena.
Käytännössä siis kerta toisensa jälkeen havaitsen, että perinteinen ”vasemmisto/oikeisto” -jako ei minun, ja luultavasti monen muunkaan ehdokkaan kohdalla, kerro oikeasti mitään ehdokkaan tahtotilasta. Arvoakseli on huomattavasti kuvaavampi konservatiivisuuden ja liberaaliuden kautta.
Viikko aktiivisempaa sometusta uusissa palveluissa takana, joten aika vähän ihmetellä, miltä tämä maailma tuntuu. Taas siis tätä metailua.
Innostuin Blueskystä vähän turhankin paljon. Helppoa huutelua ruudulle vähän siitä ja tästä, ja välillä tulee kommenttia ja tykkäystä takaisin. Huomaan kyllä, että on helppo alkaa rakentaa kuplaa, jos ei aktiivisesti laajenna verkostoaan. Ihan jännä nähdä, miten palvelu kehittyy jatkossa, saako pidettyä positiivisen pöhinän vai iskeekö Ikuinen Syyskuu päälle.
Testasin myös kirjoittaa vähän pidemmän postiputken kun sopiva uutinen osui kohdalle, ja kopioin sen blogiin talteen. Tämä on vähän win-win, kun sillä saa sisältöä molempiin kanaviin.
Instagram sen sijaan ei ole oikein jaksanut innostaa. Tuntuu, että ominaisuuksia ja sitä kautta opeteltavaa ja metailua on aivan liikaa. Jos haluaa näkyvyyttä, ei riitä, että vain lähettelee kuvia kuten silloin kauan sitten – pitäisi myös nauhoitella tarinoita ja keloja. Ja jos laittaakin kuvan, se pitäisi myös jakaa tarinassa. ”Ain’t nobody got time for this”, kuten meemissä sanotaan. Ominaisuuksien käytön harjoitteluun sisältyy myös nolotuskynnys, vaikka ei sille ole mitään todellista syytä.
Meta tuntuu myös olevan äärettömän skeptinen IG-tilistäni. Sain jo heti tilin luomisen jälkeen ensimmäisenä näkyviin tilinjäädytyssivun, josta pääsin eroon vahvistelemalla sähköpostia ja puhelinnumeora. Myöhemmin paljastui, että talvimaisemat olivat myös liikaa Instagramin tekoälyille, sillä niiden lisäämisen jälkeen sain uudelleen banaanivasarasta. Sovellus kehotti minua nauhoittamaan varmistusvideota, mutta se ei toiminut.
Kiitos tästä, Instagram.
Selaimen kautta yrittämällä oli sentään mahdollista lähettää pelkkä selfiekuva, joka hyväksyttiin. Ja toki sähköposti ja puhelinnumero piti vahvistaa uudelleen. Ja vahvistustekstiviestikin tuli vasta toisella yrittämällä. Tästä kaikesta huomaa hyvin, ettei Instagram ole enää käyttäjien haalimisvaiheessa, vaan ihmiset haluavat niin kovasti käyttää palvelua, etteivät pienet esteet hetkauta.
Noh, seuraavan kerran kyllä luovutan. Ja kirjoitan sen jälkeen kiukkuisen blogauksen siitä, miten amerikkalaiset somejätit vaikuttavat siihen, mitä saamme tehdä ja missä saamme näkyä. Saatan kyllä kirjoittaa samantyylisen jutun muutenkin.
Mutta miksi tosiaan päädyin lopulta Blueskyhyn, vaikka Mastodonkin on olemassa? Selitin valinnan itselleni sillä, että Bluesky on niin kovassa nousussa, että siellä saa nopeammalla askartelulla äänensä kuuluviin. Lisäksi handle-verifikaatio houkutti, mikä olisi Mastodonin puolella vaatinut enemmän askartelua. Olen sillannut tunnukseni Mastodon-verkostoon, joten seuranta onnistuu molempiin suuntiin – ja sitä onkin jo hyödynnetty.
Sometukseen uppoaa kyllä hyvin aikaa, kuten ennakkoon pelkäsin, että käy. RSS-lukijassa on monta artikkelia odottamassa, että ”kerkiäisin” niiden pariin. Kirjat eivät ole pompanneet hyllystä niin helposti käteen kuin puhelin. Toisaalta olen myös kirjoittanut huomattavasti enemmän omia ajatuksia Blueskyn puolelle ja blogiin kuin muutamaan vuoteen.
Koska sisällön kiinnostavuus ja laatu ratkaisee, olen yrittänyt pitää oman meiningin somessa positiivisena ja rakentavana. Haluan postata muutakin kuin pelkkää politiikkaa, vaan myös arjen maisemia ja tunnelmia. Bluesky on tosin luonteeltaan sellainen, että täytyy keskittyä, jotta muistaa postailla myös muuta kuin yhteiskunnallisia mielipiteitä.
Tätä mäenlaskutunnelmakuvaa en laittanut Instagramiin.
Mutta se somesta! Tavoitteenani on julkaista tällä viikolla utopiasarjan kakkososa blogiin. Siinä mennäänkin sitten ulkoavaruuteen asti, ennen kuin kolmososassa tullaan takaisin Jyväskylän alueelle. Näitä odotellessa.
Suomessa on toisen maailmansodan jälkeen ja etenkin Helsingin olympialaisista lähtien katsottu ihailevasti länteen, erityisesti Yhdysvaltoihin. Tämä heijastuu siihen, mitkä elokuvat, musiikkiartistit, televisio-ohjelmat ja kirjat menestyvät ja ovat tunnettuja maassamme.
Yksityisellä rahalla syntyvä kotimainen kulttuuri toistaa monesti näitä englanninkielisen maailman kuvia. Niistä syntyvät mielikuvat vaikuttavat myös päättäjien ratkaisuihin vaikkapa kaupunkisuunnittelussa tai huumepolitiikassa. Moni päätös yhteiskunnassamme heijastaa rapakon takaista maailmaa, niin hyvässä kuin pahassa.
Julkinen sektori rahoittaa Suomessa kulttuuria monin tavoin. Monissa muissakin Euroopan maissa rahoitetaan julkisesti omaa taidetta osana kielen ja kulttuurin ylläpitoa. Usein tätä perustellaan vastavoimana englanninkieliselle mediaympäristölle. Nyt valtionhallinnon säästöt ovat vaikuttamassa laajasti eri puolille kotimaista kulttuurikenttää.
Perinteisillä kulttuurialoilla on sama ongelma kuin uudemmilla: ihmisten vapaa-aikaa on rajallinen määrä, jolloin yhteen taide-elämykseen käytetty aika on väistämättä toiselta pois. Toisaalta nykypäivänä periaatteessa kenellä tahansa on mahdollisuus menestyä tekemällään taiteella.
Influensserit ansaitsevat fanien mikromaksujen tai kaupallisen yhteistyön kautta. Some- tai videopalveluissa julkaistu teos ei välttämättä ole taidetta perinteisesti ajateltuna, mutta oman aikansa kulttuuria se varmasti edustaa.
Pitäisikö taiteen tukemisessakin ottaa mallia jenkkilästä? Yhdysvalloissa, ja itse asiassa monessa Euroopankin maassa, on mahdollista vähentää verotuksessa lahjoitukset voittoa tavoittelemattomille toimijoille. Meilläpäin vain korkeakouluille annetut lahjat ovat vähennyskelpoisia henkilöverotuksessa.
Taidetta ja kulttuuria tullaan tekemään aina, riippumatta rahoituksesta. Resurssit vaikuttavat teosten mittakaavaan ja vaikuttavuuteen, sekä siihen, kuinka moni voi keskittyä taiteen tekemiseen.
Lahjoitusten verovähennysoikeuden laajentaminen parantaisi esimerkiksi apurahoja taiteilijoille tarjoavien säätiöiden rahoitusta. Kotimaisen kulttuurin elinvoimaa se lisäisi varmasti.
Jo vuonna 2010 olen myöntänyt Facebookissa riippuvuuteni tietoon. Jos en selaa Internetiä, minulle tulee nopeasti FOMO (fear of missing out): tunne, että jään jostain paitsi.
Syystä tai toisesta asiat jäävät minulle helposti mieleen. Tällaiselle ihmiselle Internetiin pääsy on ollut kuin huumetta, jota on täytynyt saada vain lisää ja lisää. Etenkin silloin, kun tieto on liittynyt johonkin sellaiseen, josta on ollut kiinnostunut.
Tästä syystä olen myös vuosien mittaan vähentänyt radikaalisti sosiaalisen median käyttöäni. Oloni on muuttunut aina kevyemmäksi, mitä vähemmän olen viettänyt aikaa ruudun ääressä. Enkä ole ainut, joka on huomannut tämän. Sosiaalinen media yrittää myydä meille dopamiinihittejä kerta toisensa jälkeen. Ainut tapa välttää doomskrollaamisen kierre on poistaa tilit ja laittaa puhelin pois.
Pelasin Facebookin läpi muutama vuosi sitten. Poistin kaikki sivutykkäykset, erosin lähes kaikista ryhmistä, ja kävin kaveritkin tiiviillä kammalla läpi. Kun kelasin ensimmäistä kertaa feedin alareunan ”siinä oli kaikki” -tekstiin asti (joka tuli aivan liian nopeasti), näin ensimmäistä kertaa vuosiin vain sellaisten ihmisten postauksia, joita halusinkin nähdä. Mainosblokkeri oli estänyt mainokset, eikä keloja vielä ollut viestien välissä. Tunsin, että olin onnistunut elämässäni… enkä avannut Faboa ainakaan puoleen vuoteen sen jälkeen.
Tänään feedin alareunassa oli vain ”Jotain meni vikaan” -teksti.
Tiedon imuroinnin ohessa kerron mielipiteistäni liian vähän. Blogaan paljon vähemmän kuin haluaisin. Olen asettanut kynnyksen julkaista asioita liian korkealle. Syytän tästä akateemista taustaani: kun on koko nuoruuden takonut päähänsä sitä, että väittämillä pitää olla lähdeviitteet, ei osaa madaltaa laatutasoaan.
Koska tieto imeytyy päähäni kuin pesusieni, en yleensä kirjaa mihinkään ylös, mistä jokin tiedonjyvänen on peräisin. Blogatessa aikaa ei palakaan sitten kirjoittamiseen, vaan verkkohakujen tekemiseen. Eikä kukaan sitten klikkaa kuitenkaan sitä linkkiä, jota on etsinyt puoli tuntia.
Useamman vuoden hiljaisuuden jälkeen poliittinen aktivoituminen pakottaa tihentämään julkaisutahtia ja palaamaan Internetin somepalveluihin, vaikka se onkin henkisesti vaikeaa. Omia ajatuksiaan ei saa julki, mikäli niistä ei kerro. Näkyvyyttä ei voi saada, mikäli ei edes yritä. Utopiat eivät tule todeksi, jos niitä ei rakenna.
Tämän blogin lisäksi löydyn kirjoitushetkellä näistä sosiaalisen median palveluista:
Tähtitieteilijä Esko Valtaoja piti vuosia sitten vierailijaluennon Jyväskylän yliopistolla. Luennosta jäi mieleeni isona asiana se, että ihmiskunta on hukannut unelmoinnin taidon: kyvyn visioida utopistisia tulevaisuuksia.
Näin yli kymmenen vuotta myöhemmin on helppo yhtyä Valtaojan sanoihin. Nuorten tulevaisuudenusko on kadonnut ja syntyvyys laskee. Kulutamme planeetan resurssit tyhjiksi, kun bongaamme ohittamattomia tarjouksia Internetistä. Matkaamme kriisistä toiseen, emmekä osaa enää kohdata toisiamme. Pelottelemme toisiamme erilaisilla uhilla, emmekä osaa päästää niistä irti.
Olemme jämähtäneet rakentamaan 2020-luvun teknologialla sitä maailmaa jota visioitiin toisen maailmansodan jälkeen 1950-luvulla. Kuvittelemme, että kehitys merkitsee yritysten vapautta tuottaa lisää betonia ja muoviroinaa, samalla kun yhteiskunta hoitaa haitat.
Kaikkea toivoa ei kuitenkaan ole menetetty. Ympäri maailman vastaan tulee myös paljon positiivista. Kaupungeissa raivataan katutilaa ihmisten ja luonnon käyttöön. Päästöt vähenevät monissa maissa. Halu suojella luontoa lähellä ja kaukana lisääntyy. Jyväskylässä liikuntapääkaupunki-teema on utopistinen, ja ohjaa montaa hanketta. Utopiat ovat mahdollisia, jos vain puhumme niistä ja otamme ne tavoitteiksimme.
Haluan puhua utopioista ja rakentaa niitä. Tästä syystä olen lähtenyt ehdolle kuntavaaleihin 2025 Jyväskylässä vihreiden listalla.
Haluan tavoittaa erityisesti nuoria ja nuoria aikuisia, perheellisiä tai perheettömiä: mitkä palvelut toimivat ja mitkä eivät? Mitä palveluja kaupungin kannattaa tuottaa itse, ja mitkä yksityinen sektori tuottaa paremmin? Miten kaupunki voi kannustaa pienyrittäjyyteen, jotta entistä useampi uskaltaisi heittäytyä unelmiensa pariin tai kasvattaa toimintaansa suuremmaksi? Miten tehdä sellaisia päätöksiä, jotka lisäävät kaupungin, sen asukkaiden ja sen luonnon monimuotoisuutta?
Minulle on luontevaa tulkita monet asiat kaupunkirakenteen kautta. Se, millaista kaupunkia rakennamme, on oleellista, kun mietimme kaupunkitilan viihtyvyyttä, liikenneratkaisuja, palvelujen saavutettavuutta ja luontosuhdettamme, mutta se ei ole ainut asia, jolla on merkitystä. Haluan näissä vaaleissa haastaa itseäni ja nostaa esille myös muita teemoja. Tarvitsen tähän varmasti apuja myös muilta ihmisiltä.
Kampanja on tässä kohtaa alkumetreillä ja kärkiteemat tarkentuvat vielä. Olen innoissani, että voin kampanjoida täysin omasta puolestani enkä puolueen puolesta kuten aiemmilla kerroilla.
Mikäli haluat olla jollain tavalla mukana, heitä viestiä haluamallasi tavalla ja palaan asiaan!
